Mikko Lahtinen
Syyttäjä kansalaisen silmin
Valtakunnallinen syyttäjäpäivä 30.11.2007
Arvoisat kuulijat!
Kiitän lämpimästi tilaisuudesta päästä puhumaan Syyttäjäpäiville ja samalla Valtakunnansyyttäjänviraston 10-vuotisjuhlaan. Siitä huolimatta, että en joudu esittämään teille puolustuspuhetta, vaan juhlapuheen, oloni on hieman tukala. Olettehan te juridiikan ammattilaisia, kun minä puolestani olen amatööri, siis tässä suhteessa "tavallinen kansalainen". Toisaalta minulta on pyydetty puheenvuoroa aiheesta "syyttäjä kansalaisen silmin". Kun omat silmäni ovat kansalaisen silmät, ja kun itsekin katselen syyttäjää ja oikeuslaitosta ikään kuin ulkoapäin, niin ehkä voin esittää teille sellaisen näkökulman, joka alan ammattilaisen on vaikeampi ottaa. Toimin kuin Niccolò Machiavelli, joka ilmoitti Ruhtinas-teoksensa omistuskirjoituksessa selvittävänsä ruhtinaalle, miltä tämä "kansanmiehen" silmin katsottuna näytti. Ruhtinaan sokea piste oli siis ruhtinas itse. (Siksi Ruhtinasta ja muita hallitsijoiden opaskirjoja onkin kutsuttu "ruhtinaan peileiksi", joista ruhtinas näkee, miltä hän näyttää "ulkopuolisen silmin" katsottuna.)
2. Nopeasti kerraten muistan "nähneeni" syyttäjän ainakin neljällä tavalla, neljästä näkökulmasta:
i) Kerran käräjäoikeudessa syytettynä punaisia päin ajamisesta, kun olin kiistänyt syyllisyyteni tuohon rikkomukseen. Tuomio oli – varmaan arvaattekin – langettava, mutta edelleenkin katson tulleeni rangaistuksi rikkomuksesta, johon en syyllistynyt.
ii) Amerikkalaisista oikeudenkäyntisarjoissa, joista viimeksi olen seurannut televisiossa pyörivää Sharkia.
iii) Useimmiten syyttäjä – kuten myös esitutkinnan suorittajat tai asianajajat ja tuomarit – on kuitenkin tupsahtanut silmieni eteen päivä- ja iltapäivälehdistä, radiosta ja televisiosta niiden yhä lukuisampien "kohujuttujen" yhteydessä, joita yhä suurempi osa valtamediasta seuraa kuin urheilukilpailuja tai muuta kaupallisesti tuottoisaa viihdettä. Päällimmäisinä esimerkkeinä mieleen nousevat Rusin tapaus, Boduminjärven surmaoikeudenkäynti, Nokian ja Lehtimäen potilassurmat sekä jääkiekkoilija Karalahden vangitseminen todennäköisin syin törkeästä huumausainerikoksesta.
iv) Neljäs näkymäni syyttäjään on toisenlainen kuin edellinen – ei ehkä kuitenkaan aivan toisenlainen, kuten pian selviää – nimittäin omasta tutkijanammatistani kumpuava. Näen edessäni säihkyvin kirjaimin kirjoitetun lyhyen ranskankielisen lauseen yli sadan vuoden takaa: J'accuse! Minä syytän! Senhän esitti kirjailija Émile Zola, joka muiden dreyfusardien tapaan syytti maansa oikeuslaitosta juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin tuomitsemisesta vakoilusta – epäillyin antisemistisin vaikuttimin – elinkautiseen pakkotyöhön Pirunsaarelle. Zola tarttui kynäänsä, kun oli paljastunut, että tuomio perustui väärennettyihin todisteisiin ja todellinen syyllinen olikin aivan toinen mies. Dreyfus-tapaus on jäänyt historiaan paitsi Zolan kirjoituksesta myös toistakymmentä vuotta jatkuneesta oikeusjuttuun liittyneestä yhteiskunnallisesta kuohunnasta: Koko Ranska tuntui tuolloin jakautuneen dreyfusardeihin ja anti-dreyfusardeihin ja juttu vaikutti katalyyttina maan syvässä yhteiskunnallisessa myllerryksessä.
Dreyfus-jutusta on jäänyt elämään myös käsite intellektuelli. Se viittaa sellaiseen järjenkäyttäjään, joka ei tyydy käyttämään järkeään vain omassa ammatti- tai muussa erityisroolissaan, vaan asettaa älynsä yleisemmän yhteiskunnallisen julkisen keskustelun palvelukseen. Tähän tapaan intellektuellin määritteli myös filosofi Georg Henrik von Wright. Hänen mielestään intellektuelli oli se, joka ylittää oman erikoisalansa ja suuntaa sanansa laajemmalle yleisölle – mutta ei ensisijaisesti erityisasiantuntijana, vaan henkilönä, kansalaisena ja myös "tavallisena ihmisenä", joka "suhtautuu kriittisesti olemassa olevaan ja ennen kaikkea niihin asioihin, jotka ovat etabloituja tai joita ei aseteta kyseenalaiseksi".
3. Edellisissä esimerkeissä ensimmäistä lukuunottamatta on ilmeinen yhdistävä tekijä, nimittäin julkisuus medioineen. Puhukaamme siis mediasta. Ensinnäkin oletan, että jokainen tässä salissa seisoo horjumatta oikeusvaltion julkisuusperiaatteiden ja myös julkisuutta edustavien medioiden takana. Toisaalta luulen, että ainakin enemmistö teistä yhtyy ainakin jossakin mitassa väitteeseeni, että kasvava osa nykyisestä suomalaisestakin mediasta käyttää julkisuuden valtaansa väärin tai ainakin ongelmallisella tavalla. Jos saan minäkin syyttää, niin osoitan sormella kaikkein näkyvintä ja kuuluvinta mediaa eli valtamediaa, sillä sitä ei useinkaan ensisijaisesti kiinnosta totuus ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen, vaan raha ja voittojen maksimointi. Rahaa tuleekin kahmalokaupalla, kun totuuden arvo uhrataan viihdearvoille eli toisin sanoen taloudellisen voitontavoittelun pyrkimyksille. Siksi elämme brutaalien "mediaoikeudenkäyntien" kulta-aikaa, aikaa jolloin lattea mustavalkoinen moralismi rehottaa lööpeissä ja uutisiskuissa; jolloin kovimmat rangaistukset julistetaan – ei välttämättä suoraan sanoen, vaan "antaen ymmärtää" – jo ennen esitutkintaa, puhumattakaan, että olisi malttia odottaa mahdollisen oikeudellisen tuomion julistamiseen saakka.
Elämme aikaa jolloin koulut, yliopistot ja muut sivistyslaitokset käyneet rivitoimittajat kauppaavat kansalaisille juttujaan kaikkein primitiivisimpiin vaistoihimme ja vietteihimme vetoavilla verenhimoisilla kertomuksilla ja vähä-älysillä moraaliasetelmilla. Moraalittomuus ja moralismi ovat saman ilmiön kaksi puolta. Moralismi on vailla moraalia, mikäli moralismin päämääränä on vain kauppojen syntyminen. Valtamedia vähät välittää moraalisesta harkinnasta esimerkiksi silloin, kun jälkikasvumme, kuten jääkiekkoilusta innostuneet lapset ja nuoret, saavat televisiosta nähdä ja valtalehdistä lukea, kuinka Oulun Kärppien jääkiekkoilijat "omistivat" pelinsä törkeästä huumausainerikoksesta epäillylle ja vangitulle toverilleen. Entä jos syytteet pitävät paikkansa ja kiekkoilija tuomitaan huumekaupasta? Mitä silloin juniorille selitämme, kun hän ihmettelee, miksi kokonainen jääkiekkojoukkue ilmaisi solidaarisuuttaan huumekauppiaalle? Veikkaan, että mediasta selitystä on turha hakea, ainakaan niistä lehdistä ja ohjelmista, joissa jyllää rahalta lemahtava sporttipornokulttuuri. Ennustan näin siksikin, että moista solidaarisuuden ilmausta uutisoidessaan en havainnut pelitoverien mielenilmauksen ja sen mahdollisten moraalisten seurausten kriittistä arviointia.
Ilahduttava tosiasia toki on edelleenkin se, että enin osa kansalaisista ei koskaan itse joudu oikeuteen ja syyttäjistä kasvot saa vain joku mainittu Shark ja muut viihdeteollisuuden tuotteet made in Hollywood. Surullista on puolestaan se, että yhä useampi suomalainen muodostaa kuvaansa suomalaisesta oikeuslaitoksesta, ei sittenkään amerikkalaisista sarjafilmien pohjalta, vaan tosiasiallista "tuomiovaltaansa" käyttävän valtamedian vaikutuspiirissä. Moista mediaefektiä kiistäessään olisi ainakin syytä kysyä, miksi ihmeessä kansalaiset ostavat kohusta eläviä sensaatio- ja iltapäivälehtiä miljoonamäärin joka ainoa päivä. Eikö ole perin uskaliasta olettaa, ettei näillä lehdillä tai muilla tuollaisilla kanavilla sittenkään olisi vaikutusta kuluttajiensa ajattelu- ja tuntemustapoihin?
Sensaatiohakuiset jutut kiihdyttävät myös aikamme juridisaatiota. Esimerkiksi yhä useampi naapuri tai jopa oman perheen jäsen näyttäytyy yhä useammin, ei vain naapurina tai perheenjäsenenä, vaan vieraannutettuna "oikeussubjektina". Jos naapuri aiheuttaa häriötä yhä useampi soittaa mieluummin poliisin tai muun viranomaisen paikalle sekä laskee mielessään mahdollisen oikeudenkäynnin taloudelliset riskit, kuin ottaa asian puheeksi suoraan naapurinsa kanssa. Samasta alieanaatiosta kielii vast'ikään kuulemani juttu: Nippu tenttivastauksia oli joutunut muutamaksi päiväksi kadoksiin, mutta tenttiin osallistuneet opiskelijat olivat jo ennättäneet uhata tentin järjestäjää oikeusjutulla ja vihjanneet saattavansa asian median tietoon. Juridisaatio etenee, kun ihmiset eivät luota toisiinsa ja kokevat toisensa vieraiksi ja uhkaaviksi vihollisiksi. Kun ihmiset ovat vieraantuneet toinen toisistaan, on selvää, että viranomaisten puoleen kääntymisilläkin uhataan helpommin kuin sellaisessa yhteisössä, jossa on paitsi mahdollista myös pakko tulla toimeen "ihmisläheisemmin" keinoin. (Tätä ei toki pidä romantisoidakaan, sillä onhan "ihmisläheisemmissäkin" yhteisöissä ollut omat katalat konstinsa hankalan naapurin varalta…)
Ei valtamediaa toimittajineen tule kuitenkaan kaikesta syyttää. Syvimmät syyt ovat sellaisessa yhteiskunnassa, meidän yhteiskunnassamme, jonka jokapäiväisen elämän käytäntöjä leimaa muun muassa ankara kilpailu resursseista ja kilpailun kaikkialle tunkeutuva arvomaailma; jatkuva yksilöön kohdistuva selviytymisen ja suoriutumisen paine; joka paikkaan ulottuva taloudellinen laskelmointi ja oman edun tavoittelu; kapea yksilökeskeinen moraali ja luottamuksen puute. Juridisistakaan kiistoista ei ole pulaa, kun elämä asettaa meidät yhä useammin oman etumme ajajiksi muiden etua vastaan; kun meillä ei ole pitkäaikaisia, turvallisia ja luotettavia ihmissuhteita työssä tai yksityiselämässä; ja kun sivistymättömyyden ja moraalittomuuden, näköalattomuuden ja infantiilin keskittymiskyvyttömyyden panepidemiat leviävät keskuudessamme kaikesta saamastamme koulutuksesta ja uudelleenkoulutuksesta huolimatta. (Olemmehan koulutetumpia kuin koskaan aikaisemmin.)
4. Toisaalta olemme siirtyneet asiantuntijoiden, eksperttien ja ammattilaisten dominoimaan todellisuuteen. Mediassakaan äänessä eivät ole von Wrightin intellektuellit tai tavalliset ihmiset, vaan virka- ja muiden erityistehtäviensä rasittamat ja rajoittamat ammattilais-asiantuntijat. Niihin kuuluu myös ammattijournalisti. Amatöörit eli tavalliset kansalaiset pääsevät ääneen lähinnä onnettomuuksien ja muiden tragedioiden tai sitten satumaisten onnenpotkujen yhteydessä. Muuten he ovat läsnä etäisesti, "edustettuina" tai "toimenpiteiden kohteena" tai mielipidetiedustelujen materiaalina. Normaali asetelma on se, että kansalainen seuraa passiivisena, kuinka media-ammattilainen haastattelee jonkun alan ammattilaisia, kuten ministeriä ja virkamiestä – ja kaikki keskustelevat tavallisesta kansalaisesta ja tämän otaksutuista ongelmista! Olennaista asetelmassa on se, että kukin hoitaa roolinsa oman ekspertiisinsä rajoissa ja puitteissa, visusti varoen astumasta muiden varpaille tai puhumattakaan ryhtymisestä kansalaisia aktivioivaksi ja heidän yhteyteensä hakeutuvaksi intellektuelliksi.
Mitä on tehtävä?
5. Valtakunnansyyttäjänviraston syyttämättäjättämispäätöstä koskevissa ohjeissa todetaan, että
"Yleinen etu viittaa yleiseen oikeustajuntaan, järjestelmän legitiimisyyteen ja sen yleisestävyyteen liittyviin seikkoihin. Yleinen etu saattaa vaatia syytteen nostamista esimerkiksi tilanteissa, joissa syyttämättä jättäminen olisi rikoksen vakavuuden vuoksi ristiriidassa yleisen oikeustajunnan vaatimusten kanssa."
Kohta ansaitsee tulla siteeratuksi, sillä sisältäähän se sellaiset pitkän ja kunniakkaan historian omaavat ilmaukset kuin yleinen etu, yleinen oikeustaju ja yleinen oikeustajunta. Kun pari vuotta sitten kirjoitin kirjaa J.V. Snellmanista, havaitsin että hänenkin keskeinen teesinsä oli, että lainsäädännön ja oikeudenkäytön perustana tulee olla kansan yleinen oikeustaju ja sitä perustava vuosisatainen tapa. Toisaalta Snellman ei naiivisti väittänyt moraalin ja yleisen oikeustajun olevan selkeitä ja helposti tulkittavia asioita. Päinvastoin, niiden tulkitsemiseksi oli nähtävä suurta vaivaa. Olennaista oli tulkinta ja sen mahdollistavat käytännöt. Hänen mukaansa yleisen oikeustajun (kuten myös yleisen mielipiteen) selvittäminen ja kehittyminen edellyttivät laajaa, monipuolista ja myös kiistoja kaihtamatonta julkista keskustelua. Filosofeilta ja journalisteilta – siis myös itseltään – Snellman edellytti kansan pariin menemistä sekä sen käsitysten ja tuntemusten perinpohjaista selvittämistä. Muussa tapauksessa filosofit ja journalistit, kuten myös viranomaiset ja lainoppineet, sortuisivat mielivaltaisiin eli maailmalle vieraisiin kuvitelmiin. Toisaalta Snellman katsoi, että niin filosofien, journalistien kuin viranomaistenkin velvollisuus oli jalostaa kansan keskuudessa vaikuttavia näkemyksiä, kuten käsityksiä yleisestä edusta, oikeudenmukaisuudesta tai muista yhteiskunnan kannalta ratkaisevan tärkeistä asioista. Suhde oli vastavuoroinen: oppilaan oli oltava vuorollaan opettaja ja opettajan oppilas, jotta kumpikin voisi kehittyä.
Snellmanin näkökulmasta voimme kysyä, miten yleinen oikeustaju tänään muodostuu, ketkä sitä tulkitsevat ja miten tulkitsijat nykyään "jalostavat" – tai toisaalta turmelevat – tuota lainkäytön kannalta olennaista tajuntaa. Emme voi torjua kysymystä viittaamalla siihen, ettei mitään yhteistä etua tai yleistä oikeustajua nykyisenä monikulttuurisena aikana olisi olemassakaan. Jos hyväksyisimme tällaisen väitteen, joutuisimme myös hylkäämään ajatuksen kaikkien kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä ja lain periaatteellisesta yleispätevyydestä. Lain yleispätevyys edellyttää yleisen oikeustajun oletusta.
Sitä paitsi on aihetta epäillä, että emme suinkaan elä riemunkirjavan moniarvoisuuden aikaa, sillä onhan yhä useampi kansalainen yhä intensiivisempien yhdenmukaistavien yhteiskunnallisten käytäntöjen ja mahtien vaikutuspiirissä. Riittää kun tässäkin mainitsee viihdebisneksestä elävän nykymedian ja sen kanavasta ja mediatalosta toiseen toistuvat viihdebisneskäytännöt. Juuri tällaisella kohu- ja hälymedialla on myös yhä enemmän vaikutusta "yleisen oikeustajun" muodostumisessa.
Entä toisinpäin? Missä määrin ja miten mediatodellisuuden realiteetit vaikuttavat syyttäjien ja koko oikeuslaitoksen toimintaan? Niinkö, että heti kun media älähtää eli joku nokkela toimittaja haistaa rahan ja lauma seuraa perässä, oikeuslaitos tulkitsee tämän "yleisen oikeustajun" ilmaukseksi, vavahtaa ja reagoi? Vai niinkö, että oikeuslaitos vetäytyy kuoreensa ja toimii ikään kuin tuollaisia mediaefektejä ei olisi olemassakaan? Vai sittenkin niin, että sekä lainsäätäjät että lain tulkitsijat säilyttävät oman integriteettinsä ja itsenäisen harkintavaltansa? Ja vieläpä niin, että he uskaltavat asettaa median toimet kyseenalaisiksi ja suunnata siihen voimakasta valistunutta kritiikkiä?
Viime mainitun pyrkimyksen suhteen en toki esitä, että johonkin kohujuttuun virkansa puolesta määrätyn ja sidotun syyttäjän tai tuomarin tulisi ryhtyä tai olisi edes suotavaa ryhtyä kommentoimaan tapausta ohi ja yli välittömien virkatehtäviensä. Kysyn yleisemmin sitä, missä määrin lakeja valmistelevat, säätävät ja toimeenpanevat tahot yleensä osallistuvat suomalaiseen julkiseen järjenkäyttöön yli ja ohi välittömän ammattiroolinsa mutta kuitenkin sen motivoimina? Missä mitassa ne kykenevät puhumaan keisarin uusista vaatteista eli valtamedian rappeutumisilmiöistä seurauksineen? Eli, ottavatko mainittujen oikeudellisten tahojen toimijat myös intellektuellin roolin von Wrightin tarkoittamassa merkityksessä tai kuten Zola Dreyfus-tapauksessa?
Selvää on, että sivistynyt ja kriittinen intellektuaalinen keskustelu edellyttää, ettei sitä koko ajan ja kaikkialla voimakkaasti estä tai rajoita päivästä päivään harjoitettu tai jutusta juttuun kiirehtivää virkatyö tai vapaa ajan muuttuminen hetken paoksi työn rasittavista velvoitteista. Intellektuaalisuuden toteutuminen ja vaaliminen vaatii tilaa, aikaa ja otollisia foorumeja oli sitten kyseessä lain valmistelu, säätäminen tai toimeenpaneminen. Miten "yleinen oikeustaju" voisi tulla kohdallisesti tulkituksi, ellei aikaa ja tilaa ole sellaiselle syvälliselle keskustelulle, joka toteutuu muuallakin kuin asiantuntijoiden keskinäisissä kohtaamisissa, myös ja ennen muuta kansalaisten enemmistön seuraamassa valtamediassa?
Intellektuellin roolin ottamisen lisäksi kysymys onkin myös intellektuaalisen julkisen järjenkäytön positiosta eli yhteiskunnallisesta asemasta. Ei riitä, että kriittinen ja syvällinen keskustelu on "intellektuaalista" eli yhteiskunnan ja oikeudenkäytön perusteita koskevaa oikeudenmukaisuuskeskustelua, vaan lisäksi keskustelun tulisi olla vuoropuhelua kansalaisten enemmistön kanssa. Tämä on olennaista paitsi "yleisen oikeustajun" kehittymisen kannalta myös suomalaisen demokratian ja kansalaissivistyksen tulevaisuutta ajatellen. Valtamediaan tulisi kohdistaa sivistyksellistä ja intellektuaalista paineta niin tavallisten kansalaisten kuin asiantuntijoidenkin suunnalta – sekä myös sisältäpäin, toimittajien keskuudessa. Muussa tapauksessa tulemme todistamaan suomalaisen julkisen järjenkäytön rapautumista, jonka edistyessä voimme yhä heikommin luottaa siihen, että myös "yleinen oikeustaju" voisi todella jalostua myös julkisuudessa käydyn intellektuaalisen keskustelun voimasta.
Eikö vaatimus kehityksen kääntämisestä sivistyksen suuntaan ole silkkaa utopiaa? Sitä se varmaan onkin, mikäli vertailukohdaksi otetaan kaupallisen kohumedian hallitsema nykyinen vaikuttava todellisuus. Toisaalta, mikään ei pakota ajattelemaan nykyistä parempaa julkisuutta nykyisen julkisuuden totaalisena vastakohtana. Asiaa voi suhteellistaa vaikkapa kysymällä, missä määrin esimerkiksi teillä suomalaisilla syyttäjillä tai oikeuslaitoksemme ja -valtiomme muilla ammattilaisilla on välittömiltä virkatoimiltanne ja -toimissanne aikaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun saati harjoittaa itsetutkistelua ja mediakritiikkiä? Voidaan myös kysyä, sisältyykö juridiseen perus- ja jatkokoulutukseen riittävästi myös oikeus- ja moraalifilosofista ainesta tai peräti yhteiskuntateoreettisia ja sosiaalipoliittisia opintojaksoja (muunakin kuin sivumennen hoidettavana vähemmän tärkeänä pakkopullana lainluvun lomassa)? Entä voimmeko todella olettaa, että lainsäädäntö- tai oikeusprosessin eri vaiheissa tapahtuva harkinta olisi mahdollisimman oikeudenmukaista, ellei niillä, jotka harkitsevat, ole syvällistä ja laaja-alaista ymmärrystä siitä yhteiskunnasta, jossa he lakia säätävät ja oikeutta palvelevat?
Entä onko oikeustieteen opintojen kuluessa tai ammattiuran eri vaiheissa riittävästi mahdollisuuksia perehtyä yhteiskunnan kommunikaation ja informaation muotojen tosiasiallisiin käytäntöihin, jotta voisi muodostaa kriittisen näkemyksen kommunikaation reiteistä ja positioista sekä myös "yleisen oikeustajun" muodostumisen ja tulkitsemisen mekanismeista? Viime mainittu kysymys on hyvin olennainen. Siitä saa käsityksen vaikkapa merkittävältä 1700-luvun valistusfilosofi David Humelta. Hänen mukaansa oppineisuus oli kärsinyt suuresti siitä, että se oli "suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä kutsumme nimellä Belles lettres, on muuttunut täysin barbaariseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofiakin joutuu tuhoon tämän apaattisen erakkometodin tähden." Toisin sanoen Humen mukaan "maailma" ei tarvinnut mitä tahansa oppineisuutta, mutta oppineisuus tarvitsi maailmaa kehittyäkseen sellaiseksi, että sillä todella oli myös maailmalle annettavaa.
Oikeutta ja oikeudenmukaisuutta koskevien sivistyneiden keskusteluiden kannalta lieneekin ensiarvoisen tärkeää, että asiantuntijat tai lainsäätäjät ja tulkitsijat eivät vain omassa keskuudessaan kehittele kuvitelmia ja hypoteeseja esim. kansan yleisestä oikeustajusta, vaan todella osallistuvat ja paneutuvat siihen jokapäiväiseen elämään, jossa tuo "oikeustaju" muodostuu ja myös suuntaan tai toiseen kehittyy. Vain silloin myös syyttäjä ja koko oikeuslaitos voi todella vaikuttaa siihen, miltä ne kansalaisen silmissä näyttävät. Mistään "julkisuuskuvan" kiillottamisesta ei voi olla kysymys, vaan siitä, että kansalaisten ymmärrys oikeudesta perustuisi nykyistä paljon syvällisempään ja kohdallisempaan käsitykseen lainsäädännöstä ja -käytöstä yhteyksissään yhteiskunnallisesti perustavanlaatuisiin kysymyksiin lain, oikeuden¬mukaisuuden ja demokratian suhteesta.
6. Tänään juhlivalla valtakunnansyyttäjänvirastolla ei ole merkitystä pelkästään maan syyttäjälaitosta valvovana instanssina, vaan myös laajemmin, eräänä suomalaista oikeusvaltiota ja koko yhteiskuntaa tarkastelevana julkisen järjenkäytön instanssina. Samansuuntaisia tehtäviä on myös oikeuskanslerinvirastolla ja eduskunnan oikeusasiamiehellä. Näiden kolmen instanssin etuna on riippumaton asema, josta ne voivat luontevammin ja luotettavammin osallistua tavallisista kansalaisista muodostuvan suuren enemmistön yleisen oikeustajun jalostamiseen kuin tiukasti rajattuihin tehtäviin sidotut viranomaiset tai toisaalta puoluepoliittisten suhdannevaihtelujen heiluttelemat kansanedustajat. Jälkimmäisten kovana haasteena on olla todella kansan edustajia eli niitä, jotka tulkitsevat ja välittävät myös "yleistä oikeustajua" lainsäädäntötyön eri vaiheissa. Tulisihan heidänkin työnsä perustua laaja-alaiseen ja syvälliseen yhteiskunnalliseen ymmärrykseen eli elävään vuorovaikutukseen tavallisten kansalaisten kanssa, eikä vain asiantuntijaeliittien keskinäiseen kanssakäymiseen tai lyhytnäköiseen politikointiin. (Tältä kannalta huolestuttavia ovatkin sellaiset ad hoc -menettelyt, kuten taannoinen suojelulain säätäminen, jossa lainsäädäntö alistetaan poliittisen taistelun käsikassaraksi, kun lainsäätäjät oikeusministeriä myöten säätävät lakia – kuten tasavallan presidentti totesi lausunnossaan – "erittäin nopealla aikataululla ilman laajapohjaisempaa lainvalmistelua tai asiaan liittyvää keskustelua". Pitemmän päälle pikalainsäädäntö nakertaa lainsäätäjän uskottavuutta siinä missä kohumedia turmelee ja sumentaa yleistä oikeustajua.
Jotta lyhytnäköinen konjunktuuripolitiikka ja voitonhimoinen valtamedia eivät liiaksi pääsisi vaikuttamaan kansalaisten käsitykseen suomalaisesta oikeusvaltiosta ja myös sen syyttäjälaitoksesta, on hienoa, että maassamme toimii sellainenkin itsenäinen, aloitteellinen ja intellektuaalisesti valpas virasto kuin valtakunnansyyttäjänvirasto!
Kiitos!
© Mikko Lahtinen 2007