Arvoisa juhlaväki – Aatos 30 vuotta!

Tay:n filosofian ainejärjestö Aatoksen 30-vuotisjuhlassa 20.10.2005

Arvoisa Aatos ja muu juhlaväki!
Kiitos kutsusta tulla tänne ylioppilastalolle Aatoksen seminaariin, itselleni ensimmäiseen sitten vuoden 1993 Filosofian opiskelijaseminaarin Filosofian tulevaisuus.
1. En tiedä, miksi minun tehtäväni on valaista tamperelaisen filosofian historian takavuosien tapahtumia, sillä sen lisäksi, että en niitä enää muista tai muistan väärin, en ole koskaan pitänyt itseäni tamperelaisena enkä ainakaan ”tamperelaisena filosofian opiskelijana”, opiskelijana ja yliopiston miehenä kyllä. Totta on, että olen opiskellut Tampereen yliopistossa filosofiaa vuodesta 1985, pääaineopiskelijana 1987-94, ja jatko-opiskelijana 1994 alkaen. Filosofian lisensiaatiksi valmistuin muistaakseni syksyllä 1996, mutta väitöskirjani hyväksyttiin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, valtio-opin alalla vuonna 1997. Tästä aineesta olin valmistunut maisteriksi keväällä 1989. Varsinkin valtio-opin väitöskirjani oli orientaatioltaan ja aiheeltaankin ”umpifilosofinen”, kuten on myös kaikki muukin tutkimus, jota olen yhteiskuntatieteissä harrastanut. Syy on yksinkertainen, olen koulupojasta asti lukenut filosofiaa ja aikonut tälle opinalalle. Tulin kuitenkin l8 vuotta täytettyäni lukemaan valtio-oppia pääaineena ja filosofiaa vain sivuaineena. Syy oli se, että lukiossa suorittamani itsetutkistelun perusteella totesin, etten ole riittävän kypsä filosofian opintoihin, eivätkä filosofian opinnot avaa minkäänlaisia realistisia toimeentulon mahdollisuuksia. Filosofia on kuitenkin elämäni alfa & omega ja tulee sitä niin kauan olemaan kuin jonkinlainen henki ruumiissani – tamperelaisittain kehossani – pihisee.

2. Kun aloitin filosofian opinnot pääaineena syyskuussa 1987 olin jo kokenut yliopisto-opiskelija, olin myös kokenut ainejärjestötoiminnan kaikenpuolisen latteuden ja surkuhupaisan sähellyksen sekundariteettien parissa. Valtio-opin ja kv. politiikan Iltakoulun toiminta oli sanalla sanoen muita varten, kouluopiskelijoita, äidin ja isin holhouksesta viimeinkin vapautuneita myöhäisteinejä entisiä koulupinkoja varten, kaikenlaista hääräämistä ja muka ”yhteiskunnallisesti” tietoista touhuamista varten. Ei minua varten. Kaikki akateemiset palkkatyöni olen kuitenkin tehnyt valtio-opin puolella, paria kolmea filosofian tuntiopetusta lukuunottamatta.
Sitten menin Aatoksen tutor-ryhmän kokoontumiseen, siis ”tutoroitavaksi”. Samaan aikaan aloittavista ryhmässäni oli ainakin Marika Tuohimaa (Enwald), Matti Vilkka, varmaan myös Minna Ylä-Nojonen, Reijo Kupiainen ja Vesa Jaaksi. Tutor oli Marko Niinimäki. Tilaisuus meni niin, että aloimme ensi minuutista alkaen mitä innokkaimmin keskustella Marikan noiden vuosien yhdestä suosikkiaiheesta, Ludwig Wittgensteinin filosofiasta ja tietenkin myös iänikuisesta kiistasta eli miten Tractatus ja Filosofisia tutkimuksia suhteutuvat toisiinsa. Tätä jatkui kolmatta tuntia. Kotiin päästyäni olin innoissani ja hyvilläni: yliopistolta vielä sentään löytyy todellinen ainejärjestö ja todellista kiinnostusta omaan alaan, ei vain tenttikirjakeskeistä pakko-opiskelua ja sinne sun tänne haahuilua. Keskustelun kohde kertoi lähtökohdistamme myös siinä mielessä, että se viittasi suomalaisen filosofian tuolloiseen luonteeseen: analyyttista filosofiaa, Wittgensteinia ym. Pian tähän tuli monen kohdalla muutos...
Kun aloitimme Aatos oli vielä vähäpätöinen kaljoittelu- ja juttukerho (mm. Jyrki Lehtola, Marko Karaus (Kari), ym.) jossakin Yläkuppilan tupakkapuolen perukoilla, mutta vuosikymmen vaihteeseen tultaessa meininki oli aivan toisenlainen, ja siitä se vain kiihtyi uudella vuosikymmenellä, kun opiskelijoihin oli liittynyt sellaisia hahmoja kuin Tere Vadén, Outi Korhonen, Mika Saranpää, Kaisa Littunen, Tommi Wallenius, Tuukka Tomperi, Kimmo Jylhämö, Sami Syrjämäki, Samuli Kaarre, Jaana Parviainen, Aki Huhtinen sekä useita innokkaita sivuaineopiskelijoita, kuten Tero Töyrylä, Markku Satulehto, Marjo Kylmänen, Ari-Veikko Anttiroiko Jukka Hankamäki, Jari Myllylä, Päivi Mehtonen, Yrjö Uurtimo, Heli Kotilainen, Juha Suoranta, jne.

3. Mistä oli kysymys näinä suuren laman aaton ja alun vuosina? Filosofian noususta ja tamperelaisen filosofian noususta, kun filosofit huomasivat olevansa kysyttyjä paitsi yliopiston opiskelijoiden piirissä myös laajemmassa yhteiskunnassa. Tietä näytti Esa Saarinen, Helsingin yliopiston magneetti, joka pukkasi kirjan pari vuodessa markkinoille. Myös Metson Filosofian illat alkoivat vetää väkeä, välillä niin etteivät ison luentosalin paikat riittäneet. Aiemmin, 1970-luvulla ja ehkä vielä 80-luvun alussa kiinnostus oli kohdistunut yhteiskuntatieteilijöihin, joista osa ymmärsi kääntyä myös filosofien puoleen. Tässä merkittävä hahmo Tampereella (ja osin myös Jyväskylässä) oli Lauri Mehtonen, ja orientaatio marxilainen kriittinen teoria. Ihmistieteiden filosofiset perusteet (1976) on tästä momentista pysyvä muistomerkki.
Mutta 1990-luvun alun tamperelainen tähtifilosofi oli Juha Varto eli vuosina 1973-88 professori Raili Kaupin (prof. 1969–85) assistenttina toiminut ja Helsingissä ja ulkomailla itsensä kehittämiseen keskittynyt Juha Teräväinen. Hänen luennoillaan kävi vuosina 1989-93 viikoittain jopa yli 200 opiskelijaa, joten ne täytyi antaa A1:ssä tai DXa+b:ssä, eikä seminaarihuoneissakaan aina ollut edes seisomapaikkoja jäljellä, vaikka saapui paikalle tasalta. Varto oli karismaattinen johtaja par excellence, kiehtova, tyylikäs, monisärmäinen, valloittava, kannustava, salamannopea ja oivaltava neuvoissaan, arrogantti ja ehdottomuudessaan tyrmäävän yksikantainen, ja ennen kaikkea hän mursi yliopistollisen arjen harmaat rutiinit, näytti seurakunnalleen tien, totuuden ja elämän. Tie oli fenomenologia, totuus oli Heidegger ja elämä oli kehon ja ajattelun harmonia Platonin mukaan tulkittuna. Se, että totuus oli Heidegger, ei tarkoittanut, että Schwarzwaldin kääpiö olisi ollut Dogmi; ei suinkaan, Heidegger oli esikuva ja mitä paneutuvimman tutkimuksen kohde – hämmästyttävän moni pystyikin hyvin nopeasti keskiverto seminaarityöt selvästi ylittäviin esityksiin.
Varton luennot tai opiskelijoiden harrastukset eivät suinkaan rajoittuneet Heideggeriin: Varto luennoin suvereenisti, ilman papereita, rykimisiä ja vaivaannuttavia taukoja, tyylikkäisiin ja istuviin pukuihin sekä muodikkaisiin asukokonaisuuksiin sonnustautuneena filosofian historiaa esisokraateista Derridaan; kirjallisuuden ja musiikin historiaa filosofisesti tulkiten, logiikan historiaa, Platonia ja platonistista perinnettä; ja lukuisista erityiskysymyksistä ja filosofian osa-alueista, metafysiikasta, ontologiasta, epistemologiasta; etiikasta, moraalista; estetiikasta, elämänkatsomuksista, uskonnon filosofiasta, erityisesti islamin filosofiasta, kehon ja liikunnan filosofian kysymyksistä, ja tietenkin fenomenologiasta ja hermeneutiikasta. Tieteen filosofian ja laadullisen tutkimuksen metodologian kirjoitukset ja luennot tekivät Vartosta ”gurun” lukuisten erityistieteilijöiden keskuudessa, kun taas pitkät radiosarjat ja tv-esiintymiset pian avasivat valtakunnallisen julkisuuden.
Varton oppilaille filosofia oli todellista elämänfilosofiaa, sillä suurin opetus oli, että filosofian tulee merkityksellistyä omassa elämässä ja oman elämän antaa merkitys filosofialle. Elämismaailma ja kokemuksellisuus olivat tuon ajan ydinsanoja. Eivät vain fraaseina, vaan myös husserlilaisen ankaran tieteen kohteina, tienä ”asioihin itseensä”. Varton luentojen tunnelma oli harras ja paneutunut, kun ylipappi yksillä sijoillaan koko luennon seisten, suorana ja ryhdikkäänä, selkeästi ja pelkistetysti mutta koko kielen rikkautta vaalien jakoi oppejaan. En ole nähnyt kenenkään muun pystyneen moiseen virheettömyyteen ja täydellisyyteen!
Varton suuruuden aika, Suuren Varton aika oli jälkikäteen katsoen hämmästyttävän lyhyt, ehkä syksystä 1989 (Derrida ja dekonstruktio -luennot) lukuvuoden 1992–93 loppuun, siis enintään neljä vuotta. Hämmästyttävän lyhyt se oli siksi, että se tuntuu paljon pidemmältä ja pituudessaan merkittävämmältä kuin mitä vuosien perusteella voidaan päätellä. Myös tulokset olivat huimia: Fittyn yli 40 julkaisua; Varton kymmenkunta omaa kirjaa (ja väitöskirja 1989); Pohdin-aikakauskirjan kahdeksan nidettä; monia tasokkaita graduja ja sivulaudaturtöitä ja niistä syntyneitä mitä mielenkiintoisimpia esitelmiä ja tutkimussuunnitelmia; Liikunnan filosofian tutkimusyksikkö; monia seminaareja ja seminaarijulkaisuja (mm. Laadullinen tutkimus I-II, Afrikkalainen filosofia, jne.); sekä tietenkin myös Aatoksen toiminnan nousu ja laajeneminen: Neljä opiskelijaseminaaria ja niiden julkaisut (1990–94); Etiikka ja politiikka -seminaari ja julkaisu; jatkuvia lukupiirejä ja harrastuskerhoja (mm. Kreikan ystävät ja Suomi-seura); aktiivista läsnäoloa laitoksen opetus- ja muun toiminnan suunnittelussa ja arvioimisessa; Aatoksen kahvila- ja muuta virkistystoimintaa Varastokadun vinttikerroksessa (1991–94? –> Kalvo); valtakunnallisen opiskelijajärjestön perustamistoimia (ei onnistunut, kun muualla oltiin niin rajoittuneita...); osallisuutta Varton toimittamissa julkaisuissa; hienoja opinnäytteitä ja suomennoksia, jne.
Varto onnistui näinä vuosina luomaan koulukunnan ja oppilaiden piirin, johon kuuluneiden nopeasti valmistuneet seminaarityöt ja gradut lupasivat valoisaa tulevaisuutta paitsi heille itselleen, myös Tampereen yliopiston filosofian oppiaineelle. Sitten kaikki romahti, kun Varton työt laitoksella loppuivat kesällä 1993. Hän siirtyi muualle, eikä miestä ole sen jälkeen nähty. Assistentuurinsa jälkeen Varto oli jäänyt vaille vakinaista virkaa, eikä häntä valittu professoriksi nimitetyn Veikko Rantalan seuraajaksi tältä vapautuneeseen apulaisprofessorin virkaan. Sitä Varto kuitenkin oli hoitanut suurella menestyksellä ja myös Aatoksen tuella syksystä 1988 lähtien. Tunnelmat Aatoksen kokouksessa olivat synkät, kun saimme vuonna 1991 tiedon, että apulaisprofessoriksi oli nimitetty helsinkiläinen analyytikko Matti Sintonen. Protestimielialat olivat kiihottavan kuumat, eikä tietenkään otettu huomioon, ettei Sintonen ollut tehnyt mitään väärää: hän oli vain hakenut avointa virkaa ja valittu siihen. Tai kyllä asia ymmärrettiin ja siksi manattiin, ettei Varton kaltaisella suvereenilla hahmolla ollut todella mittavista saavutuksistaan huolimatta minkäänlaisia menestyksen mahdollisuuksia tässä tyypillisessä suomalaisen akateemisen filosofian viranhaussa. Aatoksen hallituksessa ärtymys tihentyi ja purkautui syyslukukauden 1991 alussa Sintosen aloitettua virkatehtävänsä varsin vaatimattomin elkein. Asia selviää oheisesta kutsusta kriisikokoukseen (ja kirjelmästä rehtorille):

Kutsu kriisikokoukseen!
Tampereella 24.10. 1991
Moi!

Uuden apulaisprofessorimme Matti Sintosen viranhoito on herättänyt filosofian opiskelijoiden keskuudessa kasvavaa ihmetystä ja ärtymystä. Sintonen käy Tampereella vain kerran viikossa ja hoitaa miltei koko opetuksensa periodiluentoina. Tiedusteltaessa hän on vastannut pyrkivänsä minimoimaan Tampereella käyntinsä, eikä ole suostunut useista opiskelijoiden, dekaanin ja rehtorin pyynnöistä huolimatta myönnytyksiin. Myöskään hän ei ole virkaanastumisensa jälkeen esittänyt minkäänlaista aloitteellisuutta laitoksen kehittämiseksi, eikä ole lainkaan ollut kiinnostunut opiskelijoiden omista filosofisista harrastuksista. Kaiken kaikkiaan Sintosen asenne opiskelijoita, laitosta ja yleensä Tamperetta kohtaan on ollut loukkaavan vähättelevä ja "Helsinkikeskeinen".
Tämän lisäksi myös filosofian professori asuu Helsingissä ja hänkin yrittää minimoida Tampereella käyntinsä. Ei ole liioiteltua puhua Tampereen yliopiston filosofian opetuksen kriisistä. Jos asiaan ei nyt puututa, niin tulevaisuudessa Tampereella ei ole filosofian opetusta — ainoastaan kylmä ja kuollut laitos.
Kriisin selvittämiseksi laitoksella järjestetään meidän opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan välinen kriisipalaveri keskiviikkona 30.10. klo 15.00 laitoksen tiloissa. Palaverin onnistumiseksi pidämme valmistavan kokouksen opiskelijoiden kesken laitoksen kahviohuoneessa maanantaina 28.10. klo 17.00.
On ehdottoman tärkeää, että olet paikalla ainakin keskiviikkona klo 15.00. Jos haluat keskustella asiasta jo etukäteen yms. niin tule mukaan monien jo lupautuneiden lailla myöskin maanantaina klo 17.00! Jos et pääse osallistumaan kumpaankaan tilaisuuteen ylivoimaisen esteen vuoksi, niin ota yhteyttä johonkin allekirjoittaneista. Kysymys on henkilökohtaisesta asiastasi!

Mikko Lahtinen
Tommi Wallenius
Matti Vilkka

Syistä, joita en ala arvailla, Sintonen haki ja sai virkavapautta seuraavana keväänä ja on senkin jälkeen toiminut muualla kuin varsinaisessa virassaan kaiketi enimmät lukuvuodet. Varto nieli ylpeytensä ja palasi hoitamaan apulaisprofessorin virkaa vielä lukuvuodeksi 1992-93. Kaikki oli vielä hetken niin kuin ennen, semminkin kun professori Rantala perin viisaasti toimien tuki ja kannusti opiskelijoita, säilytti keskusteluyhteyden Vartoon, ja muutenkin oli oma itsensä eli sympaattinen ja hyväntahtoinen hapsutukkainen proffa, joka ei ensimmäisenä sano joka asiaan ei. Vexi olikin ollut 1990-luvun vuosina kokoava hahmo, joka auttoi ja tuki jokaista, joka apua ja tukea pyysi; ei pidätellyt huimassa iskussa ollutta Vartoa tai estellyt hänen hankkeitaan; antoi meille opiskelijoillekin avaimen Varastokadun vintille, jonka kahvilassa vietimmekin satoja tunteja mitä erilaisempien tempausten merkeissä (tunnista filosofi -kilpailu!; Silleen jättämisen julkistamistilaisuus; Aatoksen ja henkilökunnan kehittämistilaisuudet, ym.), ja jonka valokopiokoneella kopioimme kymmeniätuhansia sivuja kirjoja ja artikkeleita sekä ainejärjestön papereita. Kopiokopissa tuoksui asetoni ja lämpöä oli kuin ruotsalaisessa saunassa.
4. Siteerasin kriisikirjelmäämme ja -kokouskutsuamme. Muistan, että se herätti myös hämmennystä vasta aloittaneiden filosofian opiskelijoiden keskuudessa. Mistä ihmeestä he olisivat voineet käsittää, mistä todella oli kysymys. Arvaankin, että tässä oli yksi syy siihen, että opiskelijoiden keskuudessa heräsi myös tervettä oppositiohenkeä silloista Aatoksen hallitusta ja ydinryhmää – ja Vartoakin tai ”tamperelaista fenomenologiaa” – vastaan. Myös mestarin lopullisen poistumisen aiheuttama hämminki ja kalabaliikki aiheuttivat ”valitse puolesi” -tyyppisiä tilanteita – kunnes kukin omalla tavallaan sopeutti opintonsa muuttuneisiin olosuhteisiin. Varton aikakauden muuttua historiaksi, tietenkin myös legendat vartolaisuudesta alkoivat siirtyä kansantaruina aina uusille opiskelijasukupolville.
Mielipidehajaannus ja filosofinen tyhjiö osaltaan auttoivat tulevia opettajia kotiutumaan Tampereelle ja aloittamaan oman opetuksensa. Moisessa mestaroinnissamme oli myös vastenmieliset piirteensä, jotka ulkopuolelta saattoi havaita – jos ei muuten niin siksi, että ei itse ollut sisällä. Oma kokemukseni noista vuosista on perin ambivalentti, ja sellaisina ne myös aikoinaan koin. Vastustin ”vartolaisia”, arvostelin Aviisissa ”umpioitunutta heideggerilaisuutta”, tuota kuplaa, josta pöllähtää taivaalle ilkeä löyhä, kun sen puhkaisee. Vuoden 1992 suositussa seminaarissa Silleen jättäminen ja politiikka (Fitty 35) perustelin esitelmässäni Peltotiellä olet hakotiellä pitkään ja hartaasti, miksi ei ole filosofisesti ongelmatonta, että Heidegger oli natsi hamaan loppuun saakka, tai miksi ”silleen jättäminen” on perin ongelmallinen käsite, joka sitä paitsi kertoo Varton ja ”vartolaisten” syvästä poliittisesta naiiviudesta ja naiivista filosofiakonseptiosta. Seison edelleen sanojeni takana, vaikka uskoisinkin pystyväni silloista paljon syvempään kritiikkiin. Samaa esitin myös opiskelijaseminaareissa ja kaikille, jotka vastaan sattuivat tulemaan.
Kun Varastokadun vintillä perustettiin tammikuussa 1992 Sufi eli Suomen fenomenologinen instituutti (vuodesta 1999 EFS), loukkaannuin, sillä minua ei oltu kutsuttu perustavaan kokoukseen; olin jopa kuulevinani, että kutsu oli tarkoituksella minulta salattu. Kutsumatta en toki alentunut paikalle menemään, vaan jatkoin omia teitäni eli politiikan ja yhteiskuntafilosofian kysymysten ja ennen muuta marxilaisen teorian, politiikan suurten klassikoiden sekä feministisen teorian opintojani. Aikomukseni oli väitellä Antonio Gramscista valtio-opissa niin pian kuin mahdollista. Lisäksi jatkoin keskustelujani Lauri Mehtosen kanssa ja kävin hänen legendaarisessa perjantaipiirissään. Toisin kuin Varton opeista, Mehtosen filosofisista näkemyksistä saatoin olla käytännössä lähes kaikessa samaa mieltä. Hänen yhteiskunnallinen ymmärryksensä oli syvä ja hänen filosofinen praksiksensa vakaa mutta aina perin kiehtova ja haastava.
Kaikesta huolimatta minusta tuli vaatimattomasta alusta huolimatta eräs Sufin aktiivisimpia hahmoja, ja pidin Varton ”savustamista”, kuten asiaa tuolloin kuvasin, paitsi härskinä operaationa myös ilmauksena yliopistotieteen ja -instituution alennustilasta. Olen kuitenkin edelleen samaa mieltä Heideggerista ja tamperelaisen fenomenologian yksipuolisuudesta sekä Varton karismaattisen johtajuuden ongelmallisuudessa, kuin olin 1990-luvun alun momentissa. Mutta olen myös sitä mieltä, vailla sarvia ja hampaita, että Tampereen yliopisto, Tampereen filosofia ja Suomalainen akateeminen filosofia ylipäätään menettivät todella paljon Varton kuvioista poistumisen myötä. Hänen aikaansaannoksensa vaikuttavat vielä vuosien jälkeenkin huikeilta. (Sitä paitsi, Varto julkaisi mainitun hakotie-kritiikkini näyttävästi mainitun seminaarin julkaisun ensimmäisellä 24:llä sivulla. Sellainen kertoi minulle karisman suuruudesta.)
En emmi väittää, että Varton opetuksen ja ohjauksen jatkuessa 1990-luku olisi tuottanut useita merkittäviä fenomenologisia tutkimushankkeita, useita tasokkaita väitöskirjoja – sekä joukon opiskelijoita, jotka tämä seurakunta olisi jostakin syystä hylännyt. Karismaattisen johtajan oppilapsi joko ollaan tai ei olla. Enten – eller. Nyt kävi toisin – huonommin vai paremmin, ei ole minun ongelmani, vaan kukin arvioikoon asiaa omasta näkökulmastaan – ainakin vähemmän hyvin niille nuorille, jotka Varto oli kannustanut huimaan vauhtiin ja nopeisiin saavutuksiin, mutta jotka nyt huomasivat jääneensä yksin, omin nokin ja tyhjän päälle, aivan liian nuorina vaille opettajaansa. Kun tänään katsoo Tampereen yliopiston filosofian ainelaitoksen nettisivuja, ei sieltä tapaa montaakaan Varton oppilasta ainakaan rahoitetuilta paikoilta. Jatko-opiskelijoina heitä ehkä on useampia, mutta monet ovat myös siirtyneet muualle ja väittelevät muissa yliopistoissa.
5. Mielestäni on suuri onni – kunhan pitää varansa – jos voi yliopistossa nauttia karismaattisen opettajan opetusta ja ohjausta; siis rikkoa sen arjen, jossa opetus on keskinkertaista, opiskeleminen tenttikirjojen pänttäystä tai lukemista niistä huolimatta. Siis osallistua sellaiseen, mitä voi kutsua Tapahtumaksi, ja kokea olevansa mukana jossakin tärkeässä ja koko elämään vaikuttavassa prosessissa. Se, miksi itse viihdyin erinomaisesti 1990-luvun alun tamperelaisessa filosofiassa, laitoksella, Sufissa ja Aatoksessa, ei siis johtunut filosofian teoreettisesta sisällöstä (sitä vastustin), vaan tamperelaisen filosofian käytännöstä. Ennen muuta oli hienoa päästä osalliseksi Fitty-sarjan ja Pohtimen tekemiseen, seminaarien ja lukupiirien organisoimiseen – ja myös tulisiin kiistoihin ja rehtorin pakeille apulaisprofessorin viranhoidosta yms. Filosofiset teoreettiset oppini olen hakenut ja saanut aivan muualta lukuun ottamatta Mehtosta, jonka oppipojaksi voin aika monessa suhteessa ylpeänä ilmoittautua – Laurin ei tarvitse tästä ylpeillä...
1990-luvun alun momentti oli suuren organisoitumisen momentti ja sellaisena se on elämäni perusevästä. Ilman tätä omaa ja monen opiskelukaverini kokemusta emme olisi koskaan perustaneet myöskään niin & näin -lehteä. Sehän syntyi siksi, että Varton poistumisen myötä Pohdin lakkasi ilmestymästä ja Fitty-sarja siirtyi toisiin käsiin. Toukokuun alussa 1993 päätimme perustaa Suomeen filosofisen aikakauslehden; Varto esitti nimeksi Kyy povella ja lupasi maksaa ensimmäisen numeron painokulut; nimeksi tuli niin & näin, eikä Varto maksanut painokuluja; ensimmäisessä toimituksessa tuolloin ankara tamperelainen fenomenologi, tyyneyden perikuva Vesa Jaaksi peräsi selkeää ja tiukkaa linjaa; toimituksen enemmistö kuitenkin valitsi linjaksi ”linjattomuuden” ja määritteli lehden ”basaariksi”, jossa ei kaihdeta mitään filosofian tyylilajia, koulukuntaa tai henkilöhahmoa. Tärkeäksi koimme myös sen, että lehdestä tulisi uskottava monipuolisen sisältönsä kautta, omilla voimillaan. Toimituksen lopullinen vapautuminen Vartosta tapahtui, kun hän muisti meitä kirjeellä joskus vuonna 1995, jossa hän sanoutui jyrkästi irti koko lehdestä, kielsi julkaisemasta tuolloin sisässä olleita kirjoituksiaan ja sanoi, että hänen puolestaan lehti voi jatkaa ”tieteellisen realismin ja Putnamin sun muun suuntaan”, mihin se hänen mielestään oli menossa. Kun sitten vuosikymmenen lopulla julkaisimme arvoisan filosofimme 50-vuotisjuhlakirjan (Rakkaudesta filosofiaan, 1999) ja hänen kirjoituksiaankin, kanssakäyminen oli jo kuin vanhojen ystävien kesken konsanaan. Maailma oli muuttunut ja me sen mukana.
Tiedä sitten miksi, mutta lehti on edelleen elossa ja sen pian 50 numeroa, 20 kirjaa ja kehitteillä oleva suomalaisen filosofian nettiportaali filosofia.fi todistanevat myös tamperelaisen filosofian avoimuudesta ja moniarvoisuudesta. Silti tuo lehti on myös 1990-luvun alun tamperelaisen filosofian suuren momentin tuote. Kuitenkin se on elänyt ennen muuta siksi, että siitä ei tullut Varton lehti tai tamperelaisen fenomenologian äänenkannattaja, vaan torailevan mutta tasavertaisten ystävysten joukon omaehtoisen filosofisen toiminnan ilmaus.
Kiitos!


© Mikko Lahtinen (2005)