Siirry pääsisältöön

Kadonnutta Tyrväätä etsimässä





Mikko Lahtinen


Kadonnutta Tyrväätä etsimässä

JUHLAPUHE
ITSENÄISYYSGAALASSA
VAMMALASSA
5.XII.2000

Arvoisa juhlaväki!

"Nukkuvan ympärillä ovat kehässä tuntien ketju, vuosien ja maailmain sarjat. Herätessään hän vaistomaisesti vilkaisee niitä ja hetkessä hän näkee niistä millä kohden maapalloa on, minkä verran aikaa on kulunut heräämisen hetkeen; mutta niiden rivit voivat mennä sekaisin, katkeilla." (s. 7)

Nämä rivit ovat aivan alusta teossarjaa, jonka loppuun sen kirjoittajakin, Marcel Proust, vain vaivoin pääsi. Kesken jääneenäkin siinä on enemmän kuin kylliksi. Loppumaton sarja äärimmäiseen yksityiskohtaisuuteen vietyä kuvausta nimistä ja paikoista, aistimuksista ja tuntemuksista. Sanoja kadonneesta ajasta, kauan sitten kukkineesta ja lakastuneesta ruususta, "josta on jäljellä vain nimi, meille ovat jääneet pelkät nimet", kuten Eco päättää romaaninsa Ruusun nimi.

Proust etsi pieniä yksityiskohtia tavoittaakseen vallankumouksen jälkeisen Ranskan suuret muutokset. Hänen maailmansa oli aivan toinen kuin minun, teidän, meidän kadonnut aikamme täällä, Tyrväällä, Karkussa, Vammalassa - Suomessa.
Proustin menetelmä voi silti olla täälläkin käypä. Sanotaanhan, että hiljattain edesmennyt Kalle Päätalo olisi soveltanut sen kaltaista Koillismaahan; ja Volter Kilpi kustavilaisen saaristomaailman kadonneeseen parkkien aikaan.

Puheestani ei ole noiden mestarien haastajaksi, mutta ehkä sentään inspiraatioksi oman kadonneen aikani etsintään. Siis, kulkekaatte, hyvät naiset ja herrat, kanssani hetki kadonneella Tyrväällä, katselkaatte sitä hetki minun näkökulmistani.

Aloittakaamme nimistä. Vammalan Seudun Voima, palloseura, Vammalan venekerho, Vammalan kaupungin ala- ja yläaste, Vammalan lukio, Vammalan kaupunki. Näiden nimikylttien alla kasvoin vammalalaiseksi hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi. En mennyt Vammalaan matkatessani lauantaiaamuisin äitini kanssa Itsenäisyydentietä toria kohti. Miten olisin voinut siirtyä sinne, missä jo lähtiessäni olin? Noina 70-luvun alun vuosina vanhat tyrvääläiset puolestaan kulkivat täsmälleen samaa reittiä Vammalaan. Heille Vammala alkoi Aluesairaalan tienoilta, rajautui Rauta- ja Liekoveteen ja päättyi Vammaskosken siltaan. Nykyäänkin vanhempi polvi Asemanmäestä, Stormista tai Karkusta käy edelleen Vammalassa, vaikka heidän kotipaikkansa siellä onkin.

Uudenvuodenyöstä 1973 en muista muuta kuin ne ilotulitusraketit, jotka ammuin isäni kanssa Tampereentiellä nykyisen kaupungintalon paikkeilla kuntaliitoksen merkiksi. Raketit olivat varsinainen lähtölaukaukseni vammalalaisuuteen: Syksyllä aloitin peruskoulun Hopun koulussa Vammalan kaupungin ala-asteella. Oikeastaan vain historian tunnilla opettaja taisi mainita jotakin Tyrväästä. Silloinkin se oli "vain historiaa" tai pelkkä nimi paikallislehdessä.

Isoisäni, Tyrväällä vuonna 1911 syntynyt Mikko Lahtinen oli käynyt Hopulla kansakoulua puoli vuosisataa aikaisemmin. Samat rakennukset, eri paikka. Kolmekymmenluvulla hän jätti "pimeyden laakson" taakseen, kuten hän ja veljensä kotiseutuaan kutsuivat, ja muutti tulevan isoäitini kanssa Turkuun. Suuressa kaupungissa Mikko saattoi olla enemmän yksilö, itsellinen leipuri. Turku antoi miehelle voimia, kun tämä rakensi oman talon ja leipomon Nummenpakalle. Naiselle elämä oli kotiin sidottua yhtä lailla Turussa kuin Tyrväälläkin.

Isoäitini, Aune Iines Lahtinen pelkäsi, että talosta tulisi liian suuri ja hieno. Nälkälänmäen tytöllä oli syynsä. Tuolla puolella Vammaskoskea, meidän "pitkääsiltaamme" elettiin vaatimattomasti, otettiin itseensä Tyrvään seurakunnan pappien alentavat saarnat ja taivuttiin vanhan Muistolan niin isänmaallisten opettajien puolueelliseen kuriin. Luokkayhteiskunta taivutti ja taivutteli, mieltä ja karttakeppiä, mutta ei se selkärankaa taittanut.

Vammaksella, kumitehtaalla tai vaneritehtaalla ei maksettu korkeita palkkoja, mutta laihastakin tilipussista moni pystyi säästämään oman talon, asunto-osakkeen ja vielä autonkin. Nälkälänmäen käsiteollisuuden tuotteista oltiin ylpeitä yli kunta- ja luokkarajojen. Televisiosta seurattiin, kun Vepon monoilla hiihdettiin suuriin voittoihin tai kuinka naapurin poika tai tyttö juhli itsenäisyyttä presidentinlinnassa.

Toukokuun viimeisenä vuonna 1985 tässä salissa painoi ylioppilaslakin päähänsä satapäinen joukko uusia ylioppilaita. Ikäluokkani, tuon kevään vammalalaiset ylioppilaat tuskin tulivat juhlan humussa miettineeksi, keitä he olivat, millainen oli heidän joukkonsa. Sorvarin, maanviljelijän, opettajan, kauppiaan ja sairaanhoitajan tytöt menivät juhlarivistössä suloisesti sekaisin. Automyyjän, timpurin, insinöörin, rekkakuskin, papin, kirjanpitäjän ja urakoitsijan pojat kättelivät toisiaan kuin tasavertaiset nuorukaiset konsanaan. Se, että Vammalan lukiolle oli helpompi tulla kuin Tyrvään yhteiskouluun, ei johtunut pelkästään parantuneista liikenneyhteyksistä.

Tasavertaisuus oli meille itsestäänselvää, kuten sekin, että pakollisten kuvioiden jälkeen juhlat jatkuivat epävirallisissa merkeissä yhdessä ammattikoulun käyneiden tai peruskoulusta suoraan töihin menneiden kavereiden kanssa. Heistäkin moni olisi aivan hyvin voinut käydä lukion, jos vain olisi tahtonut — usein sisko tai isoveli olikin lukiolainen; ja meidänkin sisaristamme moni oli mennyt yläasteen jälkeen kauppaopistoon tai ammattikouluun.

Toki aina on rakastuttu ja solmittu avioliittojakin yli luokkarajojen. Ja entisaikaankin pudottiin korkealta tai noustiin korkealle hyvinkin matalalta. Sääty-yhteiskunnassakin oli poikkeuksensa: joku onnistui tärvelemään suurenkin omaisuuden, toinen hankki sellaisen, vaikka oli vain huutolainen syntyjään.

1980-luvun hyvinvointiyhteiskunnassa sääntö ja poikkeus olivat vain vaihtaneet paikkaa. Vammalan lukiossa seurusteltiin yli luokkarajojen. Sellaisia ei edes kunnioitettu, vaikkakin joidenkin vanhemmat niistä vielä muistuttivatkin. Lukion jälkeisellä yliopistolla en edes tiennyt, kenen tytär tai poika kulloinkin luennolla vieressäni istui. Sosiologian peruskurssilla sentään opin, että vieläkin koulutettujen lapsi saa suuremmalla todennäköisyydellä korkean koulutuksen. Näin on tänäänkin, Vammalassakin.

Onneksi jotkut entisistä kavereistani tienaavat taitavina ammattimiehinä paremmin kuin monet meistä korkeakoulutetuista. Näin on hyvä, sillä silloin ansiot eivät ole vain koulutuksesta kiinni. Toivottavasti hyvä ja onnellinen elämä johtuu tulevaisuudessakin siitä, kuinka itse osaa elämänsä ja harrastuksensa järjestää. Niin kauan kuin voi itse määrätä elämänsä kulusta, ei syytä suureen huoleen sittenkään ole. Niin kauan kuin on useita teitä onneen, sinne useammat myös päätyvät. Onnettomuudeksemme työn vaatimukset ovat käyneet tiukemmiksi alasta ja ammatista riippumatta. Silti väitän, että elämässämme on enemmän valoisia hetkiä kuin esivanhemmillamme keskimäärin.

Valon symboli liittyy myös uskoon, toivoon ja rakkauteen; sivistykseen, kehitykseen ja valistukseen. Noin kahden vuoden päästä juhlimme kirjastomme 150-vuotista historiaa. Tyrvään kirjasto säteili vuodesta 1853 yhtenä ensimmäisistä nousevan Suomen kansanvalistuksen valoa.

Siitä taas ei ole vuottakaan kun valokaapelien laajakaistaverkko halkoi reittinsä läpi tyrvääläisen maaperän. Pikatiemme kylkeen kaivettiin tiedon valtaväylä. Kolmekymmenluvulla linja-automatka "pimeyden laaksosta" Turkuun vei isoisältäni miltei koko päivän, meiltä "valokuitulaakson" asukkailta moinen taival taittuu valonnopeudella. Isoäitini vanhemmat matkasivat Tyrväältä Amerikan Michiganiin toista kuukautta, me tavoitamme tuon maanosan serverit muutamassa sekunnissa.

Ja Amerikka tavoittaa meidät! Vielä minunkin aikanani Vammalan lukiossa jouduimme tyytymään kotiin palanneiden vaihto-oppilaiden kertomuksiin keskilännen collegeista. Tänään noiden valtamerentakaisten opinahjojen kotisivut aukeavat siinä missä oman lukionkin. Suositumpia taitavat kuitenkin olla sivustot, joilla voi tarkata maailman pörssikurssien heilahduksia, elää mukana viihteen taikamaailmoissa tai keskustella muun maailman nuorison kanssa globalisaation ongelmista.
Vammalasta ei tarvitse lähteä minnekään tavoittaakseen koko maapallon. Tässä ehkä protestoitte, sillä eihän esimerkiksi etätyö tai etäopiskelu läheskään aina ole mahdollista. Työn ja opiskelupaikan perässä on vieläkin muutettava pois kotiseudulta, eikä vieraita maita voi todella kokea käymättä paikanpäällä. Moni myös muuttaa pois mielellään kuten isoisäni aikoinaan. Useampi entisistä kavereistani käy täällä vain kerran vuodessa, jos silloinkaan. Heidän elämänsä on muissa maissa ja maanosissa tai ainakin toisissa maakunnissa. Heidän muistonsa Vammalasta käyvät vuosi vuodelta yhä haaleammiksi. He ovat jo juurtuneet uusiin kotiseutuihinsa Boliviassa, Baijerissa tai Savonmaalla.

Itseltäni siirtolaisuus ei ottanut onnistuakseen. Palasin Vammalaan, tai oikeastaan tunnen muuttaneeni Tyrväälle. Siellä en ole oikeastaan koskaan aiemmin kokenut asuvani - pari vuotta Karkussa kylläkin. Vammala puolestaan on alkanut tuntua entistä enemmän infrastruktuurilta, hallintokeskukselta (toivon mukaan jatkossakin!), ja Euroopan Unionin Suomen tasavallan osalta. Kaupunki siinä missä muutkin Suomen kaupungit. Tyttäreni kanssa asioimme Vammalan terveyskeskuksessa, ja posti tuo kirjeen, jonka vasemmassa yläreunassa on vaakuna, nimi ja mainoslause "yllättävä, kaiken hyvän kasvupaikka".
Kaupungin tai kihlakunnan suunnalta en halua yllätyksiä, vaan että ne suojelisivat meitä sellaisilta. Kaupunkimme päättäjät hoitakoot myös yhteisen taloutemme niin, että kaikkea maallista hyvää on riittämiin tarjolla.

Hyvinvointi – tai pahoinvointi – kumpuaa sittenkin Vammalan kaupungin katujen alla piilevästä tyrvääläisestä ja karkkulaisesta maaperästä. Asia on juuri näin päin. Samaan hengenvetoon pitää todeta, että tähän maaperään sekoittuu yhä uusia aineksia, joita historian liikkeet siihen siirtävät. On muistettava, ettei jalkojemme alla ole vain kotiseutumme vaan me vedämme puoleemme koko Tellusta ja se meitä.

Arvellaan, että jo 30 vuoden päästä Suomi tarvitsee yli miljoona ulkomaalaista selviytyäkseen töistään ja velvollisuuksistaan. Siis ajankohtana, joka on yhtä lähellä kuin vuosi 1970! Tampereen seutu laajenee ja kansainvälistyy kiihtyvällä vauhdilla. Itään ja etelään laajeneva Euroopan Unioni avaa Vammalankin portit vieraita kieliä puhuville uusille maanmiehillemme. Nämä eivät ole kovia haasteita vain Vammalan kaupungille, vaan myös tyrvääläiselle ja karkkulaiselle kulttuurille. Tänne muuttavalle turkkilaiselle, venäläiselle tai saksalaiselle perheelle Mikko Lahtisten Tyrväätä ei ole edes olemassa. Silti hekin jälkeläisineen tulevat muokkaamaan tätä tyrvääläistä maaperää siinä missä mekin.

Syntyperästään huolimatta isoisäni kotiutui Turkuun, kaverini Boliviaan, Baijeriin tai savolaisten keskuuteen. Kiitos näiden vieraanvaraisuuden ja kotiutujien sopeutuvaisuuden. Tällaisessa pitääkin nähdä toivon häivähdys siitä, että Vammalassakin voisi elää kuin kotonaan, vaikkei olisikaan Tyrväällä, Suomessa tai edes Euroopassa syntynyt.

Voi vain arvailla, milloin koittaa se kevätjuhla, kun Vammalan lukion uudet ylioppilaat onnittelevat toisiaan kuin vertaisiaan, ihonväriin tai kansalliseen alkuperään katsomatta. Tuohon juhlapäivään mennessä on ylitetty monta raja-aitaa erilaisten ihmisten välillä. Vammalassa ylittäminen voi jälleen onnistua, mikäli emme käy toivottomaan torjuntataisteluun muutoksen väkeviä voimia vastaan, vaan rakennamme yksilöllisen, paikallisen ja kansallisen itsenäisyytemme viisaan ja luovan suvaitsevaisuuden varaan.

Kiitos!

© Mikko Lahtinen 2000

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa

Miekalla, nälällä ja rutolla (Lapuan tuomiokirkon kattomaalaus, Paavo Leinonen 1927) Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää, siellä sydän iloitsevi, silmä riemun näyttää. (Kotomaamme) Katsaus poliittisen väkivallan ja terrorin historiaan Suomessa 1. Terrorismi, terroristi ja terrori (ruots. terrorism, terrorist, terror) löivät itsensä läpi sanomalehtiä lukevan suomen- ja ruotsinkielisen yleisön keskuudessa 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Venäjältä kantautui tuolloin yhä uusia uutisia vallankumouksellisten ryhmittymien suunnittelemista ja tekemistä attentaateista keisarinvaltaan vastaan. Maaliskuussa 1881, kun Venäjän demokratisoimista vaatineen Narodnaja voljan ("Kansan tahto") "nichilistit" lopulta onnistuivat surmaamaan pommi-iskulla Aleksanteri II:n, kirjoitukset terrorismista ja sen ankarista vastatoimista vyöryivät toden teolla myös Suomen suuriruhtinaskunnan päivänjulkisuuteen, joskin jo pari vuotta aiempi keisarin murhayritys oli saa
Mikko Lahtinen Anni mirabiles – Aatos ja tamperelainen filosofia 1990-luvun alkupuolella Juhlapuhe Tampereen yliopiston filosofian ainejärjestö Aatoksen 50-vuotisjuhlassa 11. maaliskuuta 2023 Hyvät ystävät! Kiitän lämpimästi kutsusta tulla puhumaan Aatoksemme 50-vuotisjuhlaan. Tosin kutsun esittäjiä voi moittia mielikuvituksen puutteesta, sillä pidin juhlapuheen myös 30-vuotisjuhlassa vuonna 2005 (sekin löytyy blogistani Hic Rhodus ) – siis 18 vuotta sitten. Vaikuttaa siltä, että filosofit eivät saavukaan paikalle vasta juhlien jälkeen, post festum , kuten Hegel väitti, vaan jopa kaksi vuotta etuajassa! Tai sitten on niin, että vuonna 2005 he olivat vielä tosihegeliläisiä ja kokoontuivat kaksi vuotta myöhässä. Alkuviikosta sainkin kuulla, että uusi tutkimus paljastaa Aatoksen syntyneen jo 1973. Kutsun välittänyt Aatoksen nykyinen puheenjohtaja Vasko Pantzar kirjoitti minulle, että ”Aatos on kuulemma 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla aktivoitunut kunnolla … Kuulisimme mieluusti ajatu

Arvoisa juhlaväki – Aatos 30 vuotta!

Tay:n filosofian ainejärjestö Aatoksen 30-vuotisjuhlassa 20.10.2005 Arvoisa Aatos ja muu juhlaväki! Kiitos kutsusta tulla tänne ylioppilastalolle Aatoksen seminaariin, itselleni ensimmäiseen sitten vuoden 1993 Filosofian opiskelijaseminaarin Filosofian tulevaisuus. 1. En tiedä, miksi minun tehtäväni on valaista tamperelaisen filosofian historian takavuosien tapahtumia, sillä sen lisäksi, että en niitä enää muista tai muistan väärin, en ole koskaan pitänyt itseäni tamperelaisena enkä ainakaan ”tamperelaisena filosofian opiskelijana”, opiskelijana ja yliopiston miehenä kyllä. Totta on, että olen opiskellut Tampereen yliopistossa filosofiaa vuodesta 1985, pääaineopiskelijana 1987-94, ja jatko-opiskelijana 1994 alkaen. Filosofian lisensiaatiksi valmistuin muistaakseni syksyllä 1996, mutta väitöskirjani hyväksyttiin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, valtio-opin alalla vuonna 1997. Tästä aineesta olin valmistunut maisteriksi keväällä 1989. Varsinkin valtio-opin väitöskirjani oli orien