13.8.2007

Hajamietteitä kapinavuosilta





Mikko Lahtinen
Hajamietteitä kapinavuosilta
(Vammalan lukio 100 vuotta)


Teksti ja maakunta

Kirjoittamisesta riippuvaisen ihmisen elämässä viimekätinen koetinkivi on teksti, joka syntyy – tai jää syntymättä. Syvällisimmätkään ajatukset eivät ole minkään väärti, ellei niitä pysty siirtämään sanoina ja lauseina muiden tutkittaviksi. Kirjoittaminen piinaa ja polttaa. On pakko vimman vallassa välittää ajatuksensa lukijan tietoon. On pakko ahdistua, sillä sanomisen tahto ja kirjoittamisen teko ovat liian usein niin kaukana toisistaan. Viimekädessä kirjoittaja on vain tekstinsä, julkaistu teksti kirjoittajan arvon mitta. Tekstin vaa'assa tittelit ja asemat eivät paina mitään, vaikka ne saattavat harhauttaa, vahvistaa lukijassa luuloa, että pelkkä nimi riittää laadun takeeksi. Sen tähden korkeisiin asemiin nostetut kirjoittajat voivat vailla kiinni jäämisen pelkoa suoltaa niin paljon kehnoa sanottavaa tähän kehnoon maailmaan.

Yksinäinen ja rehellinen kirjoittajakin tarvitsee hetken helpotusta, tilaisuutta ammentaa kunniaa sellaisesta, mistä ei kunniaa ansaitse. Meillä, jotka olemme Tyrväästä kotoisin, on aivan erityinen mahdollisuus hankkia ansaitsematonta arvonnousua kansakunnan kirjallisissa piireissä. Voimmehan ilmoittaa kuuluvamme siihen maineikkaiden kynämiesten ja –naisten joukkoon, jonka Tyrvää lähiseutuineen on isänmaallemme suonut. Voimme myös antaa ymmärtää, että ei olisi Antti Lizeliusta, ei Antero Vareliusta, ei Kaarlo Sarkiaa, ei Kaari Utriota, eikä Pertti Virtarantaa, Mauri Kunnasta tai Myllykosken veljeksiäkään, ellei olisi Tyrväätä, Karkkua ja vähän Kiikkaakin. Kun kotiseutuhenki valtaa mielen, niin silloin on vain mitätön sivuseikka se, miten kirjailijamme todellisuudessa ovat ansionsa hankkineet, kiitetyt mestarintyönsä kansakunnan kulttuurin aineksiksi saattaneet. Omaksi anastamiemme mestarien valossa voimme hetkeksi unohtaa kirjoittamisen piinan ja poltteen, yksinäisyytemme ja avuttomuutemme. Voimme hakeutua kotiseutumme kuuluisuuksien kupeeseen, imeä heistä voimaa voimattomiin jäseniimme. Voimme tovin uskoa olevamme jotakin vain siksi että mekin olemme kotoisin sieltä mistä niin moni merkittävä kynänkäyttäjä on kotoisin, ellei nyt aivan tarkalleen ja kokonaan, niin ainakin jonkin ohuen mutta selvän sukulaisuuden säikeen tai lyhyen piipahduksen ansiosta.

Vaikka kirjoittaja on aina lopulta yksin ja oman onnensa seppä, niin sittenkään kotiseutu ei ole vain turhamaisuutta — tai itsesääliä — lietsova kuviteltu yhteisö. Kotiseutu on todellisuutta, todellisuus on nykyisyyttä, jolla on mennyisyytensä ja mahdollinen tulevaisuutensa. Ei ole sattuma, että Vammala on myös Kirja-Vammala, että joka kesä tässä pienessä eteläsuomalaisessa muuttotappiokunnassa väkiluku kaksinkertaistuu yksin kirjallisuuden voimasta. Vain me tyrvääläiset voimme pitää luonnollisena sitä, että kirjastomme, kirjakauppamme ja antikvariaattimme hipoo yliopistokaupungin tasoa. Kirjainstituutti tulkoon suureksi ja mahtavaksi, mutta ollakseen suuri ja mahtava, sen tulee olla ensisijaisesti valtakunnallinen ja kansainvälinen laitos muukalaisia varten. Vammalalaiset eivät kirjainstituuttia tarvitse eivätkä ansaitse, mutta Suomi ja Eurooppa ansaitsevat. Juuri sen tähden kirjainstituutti kasvakoon ja kukoistakoon Kirja-Vammalassa!


Vammalan lukio

Hieman toisin on juhlivan lukiomme laita. Sen ensisijainen tehtävä on kasvattaa Vammalan seudun nuoresta polvesta paikkakunnan, maakunnan, kansakunnan ja ihmiskunnan tulevaisuuden tekijöitä. Eräs tämän lukion tulevaisuuden tekijä, ylioppilas keväältä 1985, on kirjoittanut nämä huojuvat rivit. Se Vammalan lukio, josta minä valmistuin, on menneisyyttä — otaksun, toivon ja haikeana totean. Hyvä niin, sillä 1980-luvun suomalaiset lukiot olivat tylyjä opinahjoja — ainakin sellaisille poikalapsille kuin luulen tuolloin olleeni. En vain luule, sillä voin toki löytää lukioaikojeni jäljet sielustani. Kovin kauniita ne eivät ole, jos eivät ruven peittämiä raapaisujakaan, saati verta tihkuvia viiltohaavoja. Harmaa, keskiruskea ja hailu sininen ovat ne värit, joilla takautuva ajatus lukiovuosista värjäytyy. Hyvät entiset opettajani, älkää ymmärtäkö minua väärin, älkää ainakaan (enää) tuomitko. Miksi tuo sana "enää" – poistanko vai jätänkö sulkujen sisään? Ei minua näet kukaan lukioaikana tuominnut. Toisaalta me kaikki olimme tuomittuja, opettajat ja oppilaat, vangittuja sellaiseen koulumaailmaan, jossa ainakin kaltaiseni itsenäistymisikää elävät nuorukaiset niin helposti saivat huonoimmat tai tympeimmät puolensa kukoistamaan, ja jossa opettajan täytyi liian usein sulkea turhautuneena luokkahuoneen ovi takanaan. Minä olisin tarvinnut ohjausta, ymmärrystä, kannustusta ja kiihotusta paljon kipeämmin kuin opetusta, ojennusta ja oikaisemista. Hieman vanhempana, kun armeijan tieltäni lykättyäni aloitin yliopistossa, kaikki oli jo toisin. Kirjoitusten jälkeinen syksy olikin kriittinen hetki elämässäni. Jos olisin mennyt armeijaan, kuten maaseututaajamien ja pikkukaupunkien sovinnaistapoihin kuuluu, niin en nyt näitä rivejä kirjoittaisi. Sotaväki olisi nujertanut minut. (Sotaanlähtö olisi ollut aivan toinen asia, kuvittelen.) Ainakaan en olisi sietänyt vielä vuotta lisää sellaisessa instituutiossa, jonka koneiston hallitsevana toimintaperiaatteena oli vapauden negatiivinen merkitys: vapaus on vapautta jostakin eli pakosta. Tympein työelämä tai kolhiintuneet rautavuoteet olisivat olleet kohtaloni.

Yliopistosta alkoi positiivinen vapauteni: vapaus tietoon, sivistykseen, itselähtöisen moraalin rakentamiseen, sukupolvien rajat ylittävään toveruuteen. Kasvoin aikuiseksi, "aikuistuin", kuten pedagogiapiireissä on ollut tapana sanoa. Aikuistua voi monella tavalla. Kyllä Sarkiakin aikuistui, hänen väkevimmät ja herkimmät säkeensä ovat aikamiehen kynästä. Lukio oli minulle surkea kokemus siksi, että olin kehno oppilas ja keskenkasvuinen ihminen. Jos olisin ollut aikuisempi tai kuuliaisempi tai vähemmän maailman vaikutuksille altis, niin olisin paremmin ymmärtänyt oman etuni. Olisin esimerkiksi oivaltanut, että monipuolinen kielitaito on täyttä kultaa niillä tieteen ja kirjallisuuden kentillä, joilla vain muutama vuosi myöhemmin tulen liikkumaan. Tällaista yksinkertaista oivallusta ei lukemattomista oppitunneista huolimatta syntynyt. Miksi en ymmärtynyt, ettei kirjoitusten alla olisi pitänyt uhmakkaasti laajentaa filosofian ja maailmankirjallisuuden tutkimusretkiäni, eikä toisen luokan ratkaisevissa vaiheissa tuhlata ilta-aikojaan niissä korkeamman runouden maailmoissa, joihin ei selvin päin tai selväpäisellä ollut pääsyä?
Jälkikäteen harmittavat myös ne lukuisat tunnit, jotka käytin luonnontieteellis-teknisten aineiden opiskelemiseen — atk-ohjelmoinnin kurssilta onneksi sentään lintsasin — vaikka minusta tuli aivan muiden alojen mies, jonka myöhemmässä elämässä pitkälle fysiikalle tai pitkälle matematiikalle ei ole ollut muuta käyttöä kuin jokakeväinen huvitus laskea mahdollisimman monta ylioppilastehtävää — ja joka vuosi todeta, miten aika ja unohdus vaativat omansa. Muutaman vuoden kuluttua en tule selviämään ensimmäisestäkään kohdasta. Vielä vähemmän on jäänyt käteen pakkopiirrustuksesta tai pakkomusiikista, puhumattakaan kemiasta, biologiasta tai uskonnosta. Älkää tässäkään, kovin hyvät entiset opettajani, ymmärtäkö minua väärin. Jos minusta olisi tullut insinööri, ekonomisti, eläintieteilijä, kemisti, ohjelmoija tai pappismies, niin toki silloin joku noista viheliäisistä oppiaineista olisi tarjonnut kullanarvoisan pohjan ammatilliselle koulutukselleni. Silloin olisin kernaasti ammentanut tarjottuakin enemmänkin tietoa tulevaisuuden alalleni tähdätessäni. Nyt näistä oppiaineista jäi jäljelle niin kovin vähän, ja sekin tarpeetonta ja turhaa rojua.

Eikö sentään yleissivistyksen tähden? Eikö siihen kuulu, että tietää alkuaineet ja kaksoiskierteet? Pois se, että peräisin löysää humanismia ja inhoaisin luonnontieteitä, matematiikkaa, uskontoa, saati että väheksyisin käden ja silmän taitoja. Sitten lukioaikojen mielenkiintoni luonnontieteitä tai taitoja ja taiteita kohtaan onkin suuresti kasvanut. Mutta samalla olen tullut yhtä vakuuttuneemmaksi siitä, että näiden oppialojen todellinen hallitseminen vaatii erikoistumista. Amatööriydelle ei ole sijaa, lukiotiedoista sellaisenaan ei ole mihinkään, ellei sitten saa tyydytystä siitä, että maalaa tahatonta naivismia paikallisen työväenopiston harrastajapiirissä, ratkoo fysiikan ja matematiikan ylioppilastehtäviä kerran vuodessa tai osaa laskea jonkun kipon tai kupin tilavuuden. Terapeuttista tai viihdyttävää merkitystä harrastustoiminnalla toki voi olla.

Mutta ei kai koulu sentään ole mikään kerho tai joku muu harrastuspiiri? Onhan koululla näitä paljon merkittävämpi tehtävä kansakunnan palveluksessa? Miten voisimme todella yrittää ymmärtää tai hahmottaa ihmiskunnan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden olennaisia kysymyksiä, ellemme perehtyisi myös luonnontieteiden, tekniikan ja taiteiden historiaan sekä niiden historiallisiin maailmasuhteisiin? Heikosti ja yksipuolisesti. Mutta alkutekijöihin jäävää kapea-alaista asiantuntijakoulutusta tai alkeistietojen tankkaamista tähän ei tarvita. Oma kiinnostukseni kirjallisuutta, filosofiaa ja yhteiskuntakritiikkiä kohtaan heräsi yläasteella, voimistui lukioluokilla ja muodostui elämäntavaksi yliopistossa. Suuret filosofiset kysymykset alkoivat vetää puoleensa, mutta samalla vastahanka kouluopetusta kohtaan vain kasvoi. Kuvaamataidon tunnilla kieltäydyin piirtämästä, atk-kurssin alkeelliset ohjelmointiharjoitukset tuntuivat naurettavilta, ja fysiiikkakin alkoi maistua puulta, puhumattakaan kielten tunneista. Toisin on nykyään. Käytän – en tee! - monenlaisia kompuutteriohjelmia, hankin mielelläni kokoelmiini luonnontieteiden ja matematiikan tieteenhistorioita, yritän muodostaa kokonaiskäsitystä esittävistä taiteista ymmärtääkseni paremmin ihmisen suhdetta luontoon ja itseensä, kirjoittelen esseitä, joita musiikki voi innoittaa, pyrin pääsemään selvyyteen teoksista, joita on kirjoitettu sellaisilla kielillä, joita en koulussa oppinut tai oppi jäi hataraksi. Uskontojen historiaa tai teologisten kysymysten harrastuksiakaan en välttele. Kaikki tämä vaivannäkö siksi, että voisin hieman laveammin, syvällisemmin ja kriittisemmin ymmärtää sitä yhtä ja ainoaa toteutunutta kansa- ja ihmiskunnan historiaa, jossa me olemme osallisina ja josta syntyneessä nykyisyydessä yritämme parhaan kykymme mukaan elämäämme elää. Yleisinhimillisesti merkittävä luonnontieteiden historia tai nykyisyys on kuitenkin eri asia kuin epähistoriallinen tietämys muutamasta yksinkertaisesta kaavasta ja lakilauseesta, jotka kouluajoista sattuu muistamaan. Vaativammat laskutoimitukset ja atk-ohjelmat on syytä suosiolla jättää ammattilaisten huoleksi, mutta ihmisyyden peruskysymyksissä näin emme voi menetellä. Teknologia on insinöörien asia, mutta sen tai insinööritaidon (lääketiede mukaan lukien) aseman määrittely nykymaailmassa kuuluu jokaiselle inhimillisen vastuunsa tiedostavalle kansalaiselle. Tätä en lukiossa oppinut. Sen sijaan opin, että erityisosaamiseen tähtäävä koulutus tulisi siirtää erityiskouluihin. Siellä ne vasta voisivat kukoistaa.

Aikamme paradoksi on, että yhä moninaisempien ja monisyisempien riippuvuussuhteiden maailmassa ihmisiä pakotetaan erikoistumaan yhä tarkemmin rajattuihin tehtäviin, vaikka todellisuuden kiihtyvä monimutkaistuminen vaatisi yhä voimallisempia toimia yleisen sivistyksen, monipuolisen näkemyksen ja laaja-alaisen katsannon kehittymiseksi. Paradoksimme on inhimillinen paradoksi. Voimme langeta siihen tai olla lankeammatta — ainakin periaatteessa. Tämä kysymys on lukionkin ydinkysymys. Mikä on lukion raison d'être, olemassaolon syy ja oikeuttaja? Sivistää ja kannustaa kritiikkiin vai kouluttaa ja sopeuttaa; tarjota erikoistietoja sekalaiselta joukolta oppialoja sekalaiselle oppilasjoukolle vai tarjota erilaisia, toisiaan täydentäviä näkökulmia inhimillisen elämän perustavimpiin kysymyksiin? Jokainen tietänee, että koulu on myös sopeuttava mahti ja yhteiskunnan epäkriittinen kritiikin vastavoima. Silti moni myös väittää, että koulu voi kasvattaa nuorista kriittisiä kansalaisia. Valitettavasti en voi omien kokemusteni ja tietojeni nojalla itseäni jälkimmäisen kannan edustajien joukkoon laskea. Ensi mainitun käsityksen toki hyväksyn. Ainakin 1980-luvn alkupuolen suomalaisessa lukiossa opettajien suurella enemmistöllää oli taipumus tulkita kriittisyys vain joko ymmärretyn informaation terveeksi kyseenalaistamiseksi (epäilen, että sain rahasta väärin takaisin) tai kielteiseksi suhtautumiseksi vallitsevaa koulun järjestystä kohtaan (kriittinen eli hankala oppilas). Kriittisyydestä elämänasenteena, poliittisena radikaalisuutena, yhteiskunnallisena vastarintana tai olemassa olevien käytäntöjen kyseenalaistamisena ei ollut puhetta. Jos olikin, niin koulun tehtävänä ei ollut moiseen evästää ja rohkaista, saati oikealla tavalla ohjata ja opastaa.


Kirjallisuuslukio Vammalaan

Kriittisen koulun todellinen mahdollisuus olisi ehkä siinä, että oppiainerajat murrettaisiin, lukiosta tehtäisiin tässäkin mielessä luokaton (oppiaineeton) lukio. Tämä ei ole silkkaa haihattelua. Kirja-Vammalassa on ollut puhetta kirjallisuuspainotteisesta lukiosta. Kannatan ajatusta lämpimästi ja yhtä vahvasti kuin vastustan lentopallon tai minkään muunkaan urheilulajin tai infantiilin pelileikin amerikkalaistyylistä tekemistä henkiseen täysi-ikäisyyteen tähtäävän sivistyslaitoksen (!) vetonaulaksi. Vammala ansaitsee parempaa ja voi tarjota parasta. Sitä olisi kirjallisuus, mutta kaikkein laajimmalla ja yleisimmällä tavalla tulkittuna. "Kirjallisuus" olisi se silta yli oppi- ja elämänalojen, jolla kulkien oppilaat ja opettajat voisivat yhdessä tarkkailla inhimillistä elämää ja tutkia sen monenkirjavia menneitä ja nykyisiä ilmiöitä. Laaja kirjallisuuden tulkinta ulottuisi myös luonnontieteiden sekä taitojen ja taiteiden historiaan. Tämä loisi edellytyksiä myös teknologian ja taiteiden kriittiselle yhteiskunnalliselle ymmärrykselle. Kirjallisuuden käsite kattaisi myös muut kuin painetut tekstit, aikamme kaiken median, ja lisäksi kaikki ne kommunikaation muodot, jotka saattavat keskinäiseen yhteyteen ihmisiä, merkkejä, symboleja, aatteita, ideoita tai kokonaisia kulttuuripiirejä.

Kirjallisuuslukio olisi kuin 1700-luvun valistusfilosofia parhaimmillaan — yhtä aikaa kulttuuria, politiikka, taloutta ja tiedettä — jotta ihmishenki voisi vapautua rajoittavista uskomuksistaan ja ilman rajoituksia tutkia kaikkea kiinnostavaa kuin ammoinen renessanssinero ikään. Silloin kielten tunneillakin olisivat loppuneet loputtomat oikean elämän latteimpien arkisuustasojen simulaatioharjoitukset ja olisi alettu lukea ja keskustella todellisista elämän ja kuoleman kysymyksistä. Tosissaan mutta ei totisina kuin turisti, joka yrittää tiedustella lähimmän sairaalan sijainti jossakin saksan kielen alkeiskirjan turruttavassa lukukappaleessa. Zu den Sachen selbst, bitte!

En malta olla vertaamatta Vammalaa vuonna 1982, jolloin aloitin lukionkäyntini, Vammalaan vuonna 2003. Jälkimmäinen voittaa pelin 3-0 niin kuin lentopallokielellä sanotaan. Kirja-Vammalan myötä meillä on toivoa ja näyttöäkin siitä, että puhe suomalaisen kirjasivistyksen ydinalueesta ei ole silkkaa omahyväisyyttä tai kotiseutukuvitelmaa. Kirjallisuuslukion myötä tulevaisuus voisi kasvattaa uusia tyrvääläisiä mestareita kirjallisuuden moninaisille kentille ja houkutella suojiinsa inhmillisen elämän peruskysymyksistä, eikä vain pelileikeistä, kiinnostuneita nuori kautta armaan Suomenmaan.

© Mikko Lahtinen 2004

Ilmestynyt teoksessa Lastuja Rautaveden rannalta. Vammalan lukio 1904–1994. Toim. Marko Westerbacka ja Antti Rajaniemi.