13.8.2007

Kaksi itsenäisyyttä





Mikko Lahtinen

KAKSI ITSENÄISYYTTÄ
Puhe Urjalan kunnan itsenäisyysjuhlassa 6.XII.2001



Arvoisa juhlaväki!

Kuten hyvin tiedätte, nyt on joulukuun kuudes päivä vuonna 2001, Suomen itsenäisyyspäivä. Kello on juuri lyönyt yksi. Tiedätte hyvin myös sijaintimme: Olemme Huhdin koululla, Urjalassa, Hämeessä, eteläisessä Suomessa, Euroopassa, maapallon pohjoisella puoliskolla, planeetta maassa, omassa aurinkokunnassamme, joka sijaitsee Linnunrata-nimisessä galaksissa jossakin maailmankaikkeudessa.

Varmasti tunnette myös itsenne, sukunne, menneisyytenne, elämäntilanteenne, ilonne ja surunne, heikkoutenne ja vahvuutenne. Te olette yksilöitä, me olemme yksilöitä; juuri nyt meitä yhdistää sama aika ja paikka. Jotkut teistä ovat liittyneet vahvoin säikein toinen toisiinne vuosikymmenien myötä, täällä Urjalassa tai jossakin muualla. Te tunnette toinen toisenne, teillä voi olla yhdessä jaettuja kokemuksia jo ajalta ennen sotia, sodista, rauhanteon jälkeisestä elämästä, avioliiton vuosikymmeniltä, pitkän naapuruuden pohjalta, ystävyyden vuosilta, täällä Suomessa ja Urjalassa.

Minun siteeni teihin on vielä hyvin ohut ja hento, itseasiassa näitä säikeitä vasta kehrätään. Olenko teille täysin vieras, muukalainen, yksi dosentti Tampereen yliopistosta, tämän vuoden itsenäisyysjuhlan puheen pitäjä?

Tätä tulee kysyä teiltä, arvoisa itsenäisyyspäivän juhlaväki, mutta vastaan itse. Te ette minua ihmisenä tunne, ette tiedä mistä minä tulen, kenen poikia olen, mistä sukuni ja perheeni on kotoisin, minkäsorttista väkeä meillä päin oikein ollaan. Ja sittenkin uskon olevani teistä ainakin useimmille perin tuttu mies, ihminen joka on helppo sijoittaa paikalleen: dosentti Lahtinen ei enää ole aivan nuori poika, mutta ei vielä kovin vanhakaan — olisiko päälle kolmenkymmenen, varmaankin 60-luvulla syntynyt. Teistä useat muistavat hyvin tuon vuosikymmenen, kun maaseutu alkoi todenteolla tyhjentyä, lähiöt nousivat, Kekkonen oli voimansa tunnossa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät kylmää sotaa, eivätkä pitkätukkaiset ja risupartaiset nuoret radikaalit joidenkin mielestä kunnioittaneet vanhempiensa perintöä.

Minä synnyin syyskuussa 1966 Turussa, Heidegenin synnytyslaitoksella äidistäni, joka oli varttunut Oulussa ja isästäni, joka oli varttunut Turussa. Isäni isä, isoisäni Semmi Mikael Lahtinen sekä isäni äiti, Aune Iines Kinnunen olivat Tyrvään poikia ja tyttöjä. Isoäitini Tyrvään Nälkälänmäestä, isoisäni Marttilan kylästä. He muuttivat Turkuun 30-luvun alussa, leipuriksi ja ompelijaksi. Heidän lapsestaan, isästäni tuli sukunsa ensimmäisen polven ylioppilas, sittemmin opettaja, historian ja suomen kielen lehtori Vammalan yläasteelle, siis peruskouluun: 1960-luvun keksintö sekin.

Minä aloitin kouluni suoraan peruskoulusta, syksyllä 1973 Hopun yli satavuotiaassa kansakoulussa, jossa jo isoisäni oli saanut koulusivistyksensä. Hänestä tuli leipuri Turkuun, minusta sukuni ensimmäinen tohtori Tampereelle. Ikäeroa meillä oli 55 vuotta, mutta lapsuutemme maisemat taitavat olla yhteisestä koulusta ja kotimaisemisemiemme samankaltaisuudesta huolimatta etäällä toisistaan: Suomi vuonna 1911 oli kuin toisesta maailmasta kuin Suomi vuonna 1966. Silti isoisäni ja minä koimme toisemme hyvin läheisiksi; kun hänen aikansa koitti vuonna 1971, olin sentään ehtinyt varttua rinnan hänen kanssaan elämäni ensimmäisen puolivuosikymmenen. Hän ehti nähdä sen uuden Suomen alkuajan, jossa minä tulin varttumaan aikuiseksi, jossa me tässä salissa koolla olevat olemme eläneet yli 30 vuotta.

Minä tulin tänne Tyrvään Stormista, Sammaljoen ja Halkivahan kautta. Reitti oli perin tuttu Sammaljoelle saakka, eikä se siitä eteenpäinkään vieraalta tuntunut — olenhan sentään lukuisat kerrat autoillut ja pyöräillyt Halkivahan maastoissa ja vieraillut muuallakin Urjalassa, kuten koulupoikana pelaamassa jalkapalloa täkäläisiä pojnakloppeja vastaan — tervehdys teille, jos teitä salissa on! Tuokin Sammaljoen–Halkivahan-reitti yhdistää meitä, sittenkin miltei naapureita: Vammalan Sammaljoelta Urjalan Halkivahaan on vain muutama joutuisa kilometri.

Nyt kun olen esitellyt itseni ja kertonut, kenen poikia olen, en varmaankaan enää ole teille aivan yhtä vieras kuin muutama minuutti sitten. Ette te minusta vieläkään paljoa tiedä, mutta nyt voitte olla varmoja siitä, että dosentti Lahtinen on sittenkin samanlainen nuorehko mies kuin täkäläiset sukupolvensa edustajat. Heistä en henkilökohtaisesti tunne kuin kirjailija Marko Karin, mutta samat suomalaiset peruskoulut ja lukiot tai ammattikoulut hänkin on käynyt kuin muutkin 1960-luvulla syntyneet Urjalan kasvatit. Karauksesta tuli kirjailija, jostakin toisesta putkimies, sairaanhoitaja, ekonomi, pankinjohtaja; joku on työtön, toisella on liiaksikin työtä edessään, jonkun on ehtinyt viinakin jo viedä, eivätkä kaikki jaksaneet niin pitkään että olisivat juhlineet meidän muiden kanssa 35-vuotispäiviään. Jotkut teistä osallistuivat näihin juhliimme isovanhempina, jotkut puolestaan vanhempina tai pikkuveljinä ja -sisarina. Muistatte ehkä vielä lakkiaisemme tai muut valmistujaisemme 1980-luvun puolivälin tienoilla. Urjalan oppilaitoksissa alettiin tuolloin elää tietoteknisen murroksen aikaa, atk-tunteja oli jo valinnaisina, joku harva ymmärsi antaa valmistumislahjaksi Nokian osakkeita, Koivisto hallitsi ensimmäistä kauttaan, mutta Euroopan Unionin, tuon vanhan kunnon EEC:n jäsenyydestä ei vielä puhuttu — olivathan Neuvostoliitto, DDR ja muut nyt kaatuneet mahdit vielä voimissaan. Ainakin siltä vaikutti.

Lakkiaisistamme tuli viime keväänä kuluneeksi 16 vuotta. Siinä ajassa Suomi, Eurooppa ja koko maailma näyttävät muuttuneen rajusti ja pelottavaan suuntaan. Ensi tammikuussa meillä ei ole markkaakaan; suurempi osa Suomea on laman ja autioitumisen kurimuksessa; yhä vain stressatumpi väki painuu pääkaupunkiseudulle ja muutamaan ns. kasvukeskukseen; viime vuosikymmenen alun lamasta eivät kaikki ole vieläkään nousseet, joku ei nouse koskaan; pitkäaikaistyöttömyys on edelleenkin liian suuri vitsaus; kunnat ja seurakunnat ovat vaikeuksissa; kuntaliitoksista ja palveluiden vieläkin suuremmasta keskittämisestä puhutaan huolestuttavaan sävyyn; kansallinen ylpeydenaiheemme, hiihtourheilukin on syvässä kriisissä, eikä nykyisistä varusmiehistäkään ole tavallisten suksien päälle (– me 70-luvun peruskoululaiset osasimme sentään hiihtää…).
Mistä oikein on kysymys? Paikallinen elämämme on monen kohdalla uhattuna, mutta samalla pitäisi olla avoin ja luottavainen yhä laajempien muiden elämänympäristöjen suhteen: internet, viestintä ja massamedia; kansainvälinen ja monikulttuurinen Suomi; Euroopan Unionin ja globalisaatio. Kuitenkin me ole vain ihmisiä ja sellaisina sittenkin hyvin paikallisia olentoja. Meillä tulee olla koti ja pihamaa, perhettä ja ystäviä; juuret ja turvallisuudentunnetta; pysyvää työtä ja elämän jatkuvuutta. Näitä kaikkia isoisäni ja isoäitini löysivät Turusta, te olette löytäneet niitä täältä Urjalasta, ehkä joskus etsineet hyvinkin kaukaa, tai pelänneet kaiken katoavan jossakin vierailla mailla ja kaukaisilla rintamilla.

Isoisäni puhui itsellisyydestä, siitä ettei ollut yhdenkään isännän tai muun herran vallan alla. Tyrvääläiselle töllin pojalle itsellisyys oli tärkeä asia ja Turku paikka, jossa se hänen kohdallaan oli mahdollinen. Turku oli kuitenkin turvallinen paikka elää ja rakentaa oma talo ja sen kivijalkaan leipomo uuneineen. Silti muutto Turkuun, Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin, vaati rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ilman näitä ominaisuuksia — tai ilman tarkkaa taloudenpitoa — ei olisi myöskään noussut omaa taloa ja leipomoa sodanjälkeiselle Turun Nummenpakalle.

Itsenäisyys ja turvallisuus; itsenäisyys ja rohkeus! Nämä kaksi parivaljakkoa ovat olennaisia silloin kun puhumme itsellisyydestä ja itsenäisyydestä. Sanoisinkin, että sana itsenäisyys viittaa kahteen suuntaan, sisäänpäin ja ulospäin.
Sisäänpäin katsoen itsenäisyys on sitä, että saa elää turvallisesti, rauhassa, omilla ehdoillaan, ilman jatkuvaa ulkoa päin tulevaa uhkaa. Persoonamme, perheemme, kotimme, elämäntapamme, kotikuntamme, kotomaamme on oltava turvattu ja suojattu ulkomaailman uhkaavilta hyökkäyksiltä. Mikäli elämme ainaisen uhan alla, mikäli terveytemme, mielemme, läheisemme, työmme, kotikuntamme tai kotomaamme on alati uhattuna, niin silloin myös itsenäisyytemme on vakavassa vaarassa. Silloin meidän on suojauduttava, käytävä puolustustaisteluun itsemme, läheistemme ja maanmiestemme puolesta. Kuten hyvin tiedämme, itsenäisyyden puolesta on käyty vihollista vastaan uhkan torjumiseksi.

Mutta itsenäisyydellä on myös toinen suunta, ulospäin. Isovanhempani etsivät ja löysivät itsenäisyytensä edellytykset vieraalta maalta, tosin Turku toki kuului samaan maahan kuin Tyrvääkin. Paikka vain vaihtui Hämeen ja Satakunnan rajamaasta Varsinais-Suomeksi. Isoäitini vanhemmat olivat etsineet itsenäisyyteensä avaimia vielä paljon kauempaa, 1900-luvun alun Amerikasta, kotimaan maisemia muistuttaneelta Michiganin järvi- ja kaivosseudulta. Michiganin Negauneessa syntyi joulukuussa 1912 isoäitini. Siitä, että hänen pojanpoikansa puhuu teille tänään täällä Urjalassa saatte kiittää ensimmäistä maailmansotaa. Isoäitini vanhemmat nimittäin matkasivat jostakin syystä vuonna 1913 takaisin Suomeen, palatakseen pian takaisin uudelle mantereelle. Maailmansota tuli väliin ja paluu jäi haaveeksi. Isoäitini äiti, Hilma Kinnunen oli hyväsydäminen ja avarakatseinen ihminen, jonka puoliso kuoli raskaiden töiden taittamana 20-luvun vuosina.
Hilman motto kuului: "Maassa maan tavalla". Yhdysvallat olisi saanut hänestä oivallisen kansalaisen, rehellisen, uutteran ja hyväsydämisen naisen, jonka itsenäisyys ja itsellisyys oli ennen muuta avoimuutta erilaisuutta kohtaan ja toisaalta omaa kykyä sopetua erilaiseen elämään. Hilman, tuolloin jo neljän tytön ja yhden pojan leskiäiti, ymmärsi Tyrvään Nälkälänmäen pahatapaisimpiakin pojankoltiaisia ja viinaanmenevää naapurin väkeä. Vaikka sotia edeltäneet ja niiden jälkeisetkin sosiaaliset erot olivat räikeät, ei Hilma koskaan lausunut pahaa sanaa ahneimmastakaan raharikkaasta öykkäristä. Hilma oli niin itsenäinen, ettei hänen tarvinnut alentua sättimään toista oman itsenäisyytensä ja itsellisyytensä varjellakseen. Hän osasi ilmaista vakaan kantansa muulla tavalla.

Palatkaamme nykypäivään. Sanon suoraan, että monien meistä ja meidän kaikkien suomalaisten itsenäisyys on jälleen vakavasti uhattuna. Olisi perin naiivia väittää, että Euroopan Unioni tai talouden ja politiikan globalisaatio ei uhkaisi maamme itsenäisyyttä. Sinisilmäistä olisi myös vakuuttaa teille, Urjalan ihmiset, etteikö pienten kuntien ja muiden ihmisen mittaisten elämänpiirien itsenäisyys olisi vaarassa, tai etteikö yhä useamman kuntalaisen terveys, henkinen hyvinvointi, työ ja eläke olisi uhattuina; puhumattakaan ympäristön tai yhteiskuntarauhan edessä olevista suurista uhkista. Näitä vastaan emme voi olla liian hyvin varustautuneita. Puolustusta on lujitettava.

Puolustautuminen voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan, vahvuus ruokkia heikkoutta. Ajatelkaamme maamme historiaa. Mikäli maamme vähäisempi väki, sellaiset kuin isovanhempani, olisivat kääntäneet selkänsä muulle maailmalle, jättäneet muuttamatta Turkuun tai ulkomaile, pelkästään vihanneet ja voimattomina parjanneet mahtavampiaan, ei sotien jälkeinen Suomi olisi ollut hyvinvoinnin ja sosiaalisen tasavertaisuuden mallimaa, jossa tavallisten ihmisten omasta työstä riitti paitsi hyvinvoinnin yhteiseen rakentamiseen, myös omaan kotiin. Hyvinvoivan Suomen rakentaminen vaati viisasta avoimuutta paitsi vähempiosaisilta, myös niiltä, joiden elämä vanhassa Suomessa oli ollut kovinkin hyvissä kantimissa. Hyvinvointia, koulutusta, sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvaa ei olisi koskaan tullut, elleivät miltei kaikki yhteiskuntaryhmät olisi olleet valmiit työskentelemään niiden puolesta, ymmärtäneet katsoa nenäänsä pitemmälle. Näihin yhteishyvällisiin yhteishankkeisiin oli vain sellaisista, jotka uskalsivat kohdata erilaiset ihmiset, sellaisista jotka eivät nähneet vieraassa ja oudossa vain oman itsenäisyytensä pelottavaa uhkaa, vaan oman itsenäisyyden edellytyksen.

Maamme ja oman sukunikin menneisyyden kokemuksen pohjalta voin olla vakuuttunut siitä, että niin yksittäisen ihmisen kuin kunnan ja valtakunnankin itsenäisyys voi perustua myös kykyyn ja taitoon olla avoin toisenlaiselle, sellaisellekin, mikä tuntuu olevan itsenäisyytemme uhka. Voisi ehkä todeta, että hyökkäys on paras puolustus. Meidän on uskaltauduttava mennä vieraillekin maille, kaukaisiin kolkkiin, jotta voimme turvata oman, itsenäisen elämämme edellytykset. Yhä useampien kohdalla tämä edellyttää muuttoa ainakin kasvukeskuksiin, usein myös etäisille maille, Eurooppaan ja kauemmaksikin.
Mutta myös silloin on matkattava maailmalle, kun tahdomme jatkaa eloa omalla, vanhalla kotikonnullamme. Kylän miesten ja naisten on koottava voimansa, varustettava lähetystö matkaan, jotta heidänkin asiansa otetaan vallan keskuksissa huomioon. Nyt jos koskaan pääkaupunkiseudun ja kasvukeskusten ulkopuolella asuvien suomalaisten tulisi yhdistää voimansa, pyrittävä hanakasti ja peräänantamattomasti niihin saleihin ja kokouspöytiin, joissa meitä kaikkia koskevat päätökset tehdään. Väestön valtaosa asuu ja äänestää etelässä, äänivalta on siellä, mutta yllättävän monet ruuhka-Suomen ihmiset ovat muualta kotoisin ja siksi valmiita antamaan tukensa vanhojen kotiseutujensa ihmisten pyrkimyksille, vaikka he eivät enää tahtoisikaan palata synnyinsijoilleen. Näin on pakko uskoa!

Suomen nykyisten, yhä vuolaampina kasvukeskuksiin suuntautuvien väestövirtojen kääntäminen voi tulevaisuudessa onnistua, mutta ei ilman ulkomaanapua. Jonakin päivänä Urjalassa tai koti-Vammalassani saattaa asua tuhansia siirtolaisia muista maailman maista tulleita ihmisiä. Toivokaamme näin, sillä monenkirjavat ihmiset tietävät riemunkirjavaa elämää — ja ongelmia, rasismia ja muuta epäluuloisuutta, kulttuurishokkeja ja yhteentörmäyksiä. Tätäkin olisi naiivia mennä kiistämään, varsinkin jos maahanmuuttajien onni on itselle onnettomuus. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, mikäli siirtolaisten muuttoliike Urjalaan kertoo todellisesta painopisteen muutoksesta maamme ja Euroopan Unionin alue- ja elinkeinopolitiikassa. Muutoksesta, jonka myötä työpaikkoja ja muita elämän edellytyksiä luodaan muuallekin kuin ruuhkaseuduille. Työpaikkojen myötä syntyy uusia työpaikkoja ja niiden täyttämiseen eivät yksin suomalaiset riitä.
Urjalan, Vammalan tai aina Savukoskenkin uusi kansainvälinen kulttuuri voisikin kertoa uudesta hyvinvoinnin ajasta ja Suomesta, jossa minun ja meidän itsenäisyytemme ei olisi uhkaksi muille, eikä muiden itsenäisyys olisi oman itsenäisyytemme tuhoksi. Päinvastoin, yhteinen kotiseutu- ja maakuntatunne saisi aineksensa monikulttuurisesta hengestä, toki myös Nuutajärven lasinpuhaltajien kansainvälisen joukon vahvoista keuhkoista.

Suomi ei sittenkään ole niin suuri maa, etteikö yhteishyvällistä kehitystä enää voisi tapahtua. Kuten sanoin, niin tällaisen ulospäin, erilaiseen, toisenlaiseen luottavaisesti ja humaanisti suhtautuvan itsenäisyyden varaan rakentui sotien jälkeinen hyvinvoinnin ja yhteisvastuun Suomi. Miksei tälle samalle periaatteelle, ja nimenomaan sille, voisi rakentua myös tulevaisuuden moniarvoinen, monikulttuurinen, monimaakuntainen ja myös monikuntainen itsenäinen Suomi?
Toisen minulle tutun Urjalan pojan, nimittäin professori Antti Eskolan erään kirjan otsikko on Uhka, toivo ja vastarinta. Tärkeitä sanoja, joista voi sepittää vaikka seuraavaan virkkeen, johon nyt puheeni päätän:

Kun itsenäisyytemme on uhattuna,
on noustava vastarintaan,
mutta samalla toivottava,
että jälleen voisimme elää
rauhassa ja sopusoinnussa
muiden ja muunlaisten kanssa.


Kiitos, hyvää itsenäisyyspäivää!


© Mikko Lahtinen 2001