13.8.2007

Filosofian lohdutuksesta





Filosofian historian eräs vaikuttavimmista lohduttomuuden kuvauksista sisältyy myöhäisantiikissa eläneen roomalaisen Boethiuksen (480-524) teokseen Filosofian lohdutus. Ennen niin mahtavassa asemassa ollut Boethius viruu pavialaisessa vankityrmässä, kaukana kotoaan ja perheestään. Hän on menettänyt kaiken, kodin, ystävät, omaisuuden, viran, kotimaan, ja elämäkin on päättymässä kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon myötä. Väärin perustein tuomitun Boethiuksen asema on vielä lohduttomampi kuin kuolemaan tuomitun Sokrateen. Saihan ateenalainen sentään valita maanpaon ja myrkkymaljan välillä. Roomalaisen kohtalo on kaksinverroin kauheampi: kuolema vieraalla maalla.
Voisiko tilanne enää tämän lohduttomammaksi käydä? Sokrates saattoi viimeisinä hetkinään tavata ystäviään, lausua heille jäähyväisensä, jotka nuori Platon sitten kirjasi talteen Sokrateen puolustuspuheeksi sekä dialogiin Kriton. Vanha ystävä, Kriton yritti turhaan taivutella Sokratesta lähtemään pakosalle. Pakoreitti oli järjestetty, eivätkä vastustajatkaan tulisi pakoa estämään. Pääsisiväthän he eroon nuorison turmelijasta, eikä kuolemakaan soisi filosofille marttyyrin sädekehää.
Boethiuksen tyrmässä vain runouden muusat ovat kuulemassa vangin lohdutonta vaikerrusta:

"Lauluja kerran ma tein. Kas kun oli nuorekas into!
Tahtiin mollin jo nyt kulkevat lauluni vain.
Kas! Sanat kirjaan laittaa raukat ne käskevät Muusat.
Aidot ne kyynelet on, poskia kastelevat." (s. 2)

Äkisti tapahtuu kummia. Boethius näkee kyynelten sumentamilla silmillään, kun tyrmään ilmestyy kaikkien hyveiden äiti, sammumatonta loistoa säteilevä Rouva Filosofia! Runouden muusat saavat silloin kyytiä:
"Te senkin seireenit, painukaa matkoihinne, te ihanaiset miehennielijät! Luovuttakaa Boethius minun omien Muusieni parantavaan hoitoon!" (s.3)

Tästä alkaa todellinen filosofinen "terapia", jonka myötä Onnettaren, rouva Fortunan, hylkäämän kyyneleet kuivuvat ja silmät avautuvat näkemään kaiken sen hyvän, josta ankarinkaan kohtalon isku ei ole voinut miestä erottaa. Hän ei olekaan menettänyt kaikkea. Se mitä on tapahtunut, on sittenkin toisarvoista verrattuna siihen, mitä vielä on jäljellä. Jean-Paul Sartrea mukaillen vanki on vapaa vankilassakin! Todellinen vankila on ollut Boethius itse. Hän oli yksinäisyyteensä ja lohduttomuutensa loukussa ennen kuin Rouva Filosofia vapautti hänet ajattelemaan maailmankaikkeuden ikuisia totuuksia. Miten vähän painavatkaan menetetyt arvot ja asemat, kun toisessa vaakakupissa ovat hyveet ja metafysiikka. Kuinka paljon iloa ovatkaan perhe, tarmokkaat jälkeläiset ja oivallinen puoliso Boethiukselle ehtineet suoda, vaikkei kotiin enää olekaan paluuta!
Vangin vapaudella hehkuttanutta nuorta Sartrea on arvosteltu ankarasti naiiviudesta, eikä Boethiuksen lohdun filosofiakaan ole jäänyt kritiikistä osattomaksi. Ei kai sentään ole yhdentekevää, millaisen kohtalon koemme, virummeko vankisellin yksinäisyydessä vai nautimmeko elämästämme läheistemme ja ystäviemme keskellä? Ei sekään vielä paljoa lohduta, jos uskoo, että kohtalon iskuilla on jokin jumalallinen tarkoitus, kuten Danten Jumalainen näytelmä sanoo:

Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi,
loi taivaat, johtajat myös jokaisehen,
niin että kaikki kaikkialle loistaa

ja valo virtaa tasaisesti. Samoin
asetti loistolle myös maisen elon
hän yhteisvartiattaren ja johdon,
tää että siirtäis aina aarteet turhat
kansasta kansaan, maasta maahan,
ilman inehmon ymmärryksen yltämättä.
(Dante, Helvetti, seitsemäs laulu)

Loputon on niiden ihmispolojen joukko, jotka kova kohtalo on tuominnut tyrmään, maanpakoon, kuolemaan, yksinäisyyteen, helvettiin. Ihminen on tehnyt kaltaisilleen toinen toistaan raaempia vääryksiä, eikä oikeus ole suinkaan aina voittanut. Armottomimmista armottomin voi olla kohtalon koura, kun se riuhtaisee ihmisen irti kaikesta hyvästä ja rakastettavasta. Mitä kaiken kurjuuden keskellä lohduttaa tieto jostakin suuremmasta ja paremmasta kuin katala maallinen elo? Kristittyjä tieto tuonpuoleisessa odottavasta paratiisista kuitenkin lohdutti, ja on huomattava, että Boethius olikin yksi ensimmäisistä kristinuskoisista filosofeista. Hänen Rouva Filosofiansa ei silti lohduta kuolemaantuomittua paratiisikuvitelmilla, eikä ylimielisesti kiistä kaiken maallisen onnentavoittelun arvoa. Filosofian lohdutuksen sävy on toisenlainen, vivaihteikkaampi kuin kolkkojen saarnamiesten kyynisissä "kaiken turhuuden" tuomioissa. Teoksen asetelma on terapeuttinen: kuolemaantuomittu löytää toivoa viimeisinä hetkinään. Parempiko olisi kohdata kuolemansa murheen murtamana?
Rouva filosofia ei kiellä kurjuuden kurjuutta, eikä sittenkään vähättele Boethiuksen menetyksiä. Ne ovat todellisia,vakavia, peruuttamattomia, mutta kuolemaan tuomitun tilanne ei sittenkään ole täysin vailla toivoa. Vaikka kärsimysten määrä saattaa olla valtava, niin hämmästyttäviin mittoihin voi kasvaa myös ihmisen mahti hänen kohdatessa pahimmatkin vastoinkäymiset oman arvokkuutensa säilyttäen. Rouva filosofia puhuu Platonin äänellä:
"Ihmiset eivät nimittäin osaa nostaa pimeyteen tottuneita silmiään totuuden valoloistoa kohden. He ovat kuin lintuja, joiden silmät yö saa näkemään, kun taas päivä tekee ne sokeiksi. Ihmiset eivät tarkastele olevaisen perimmäistä järjestystä vaan omia kärsimyksiään. Siksi he luulevat, että vapaus tehdä rikoksia ja säästyä rangaistukselta on heille suuri voitto." (s. 90-91)

"Kaiken kannan mukanani", kertoo Cicero filosofi Simonideen todenneen maanpaon hetkellä. Vaikka maallista omaisuutta ei ollut taakaksi saakka, kaikki todella kallisarvoinen oli matkassa mukana: hyveet, taidot, sivistys, kyky käyttää omaa järkeään. Roistot ja väärämieliset saattoivat ottaa omaisuuden mutta hyveen ja viisauden viejiksi heistä ei ollut. Päinvastoin! Mitä karkeampia vääryyksiä he tekivät, sitä köyhemmäksi ja katalammaksi heidän oma henkensä kävi.
Menneet filosofipolvet voivat tarjota lohdullisen seuransa aikalaisten hylkäämälle. Boethius kärsi yksinäisyydestään, kunnes Rouva Filosofia tuli hänen kumppanikseen. Boethius maksoi kiitollisuudenvelkaansa rouva Filosofialle kirjoittamalla Filosofian lohdutuksensa tulevien aikojen piinatuille. Lohtua ei suo ajatus kostosta tai katkera itsesääli. Boethiuksen filosofiassa nämä uuvuttavat tuntemukset jäävät taakse. Niiden paikan ottaa helpottava ja rohkaiseva oivallus siitä, kuinka paljon elämän rikkaus onkaan omasta itsestä kiinni. "Todellinen onnemme lähde on sisällämme, eikä kukaan voi tehdä onnettomaksi sitä, joka todella haluaa olla onnellinen", kirjoittaa Jean-Jacques Rousseau (YKM, e. 13). Hän tiesi mistä puhui, sillä niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustajat vainosivat tätä itseoppinutta valistusfilosofia.
"Sisäisen onnen tavoittelu" kuulostaa tutulta ja typerältä. Tyrkyttäväthän muodikkaat "trimmausoppaat" kaikenkarvaisia neuvojaan siitä, miten menestyä ja nousta sankariksi. Neuvot eivät ole pyyteettömiä. Kannustusta annetaan, jotta ihminen antaisi kaikkensa jollekin työlle tai tehtävälle. Hyötynäkökohta hallitsee: Ole tehokas työssäsi, näytä kaikille, kilpailijoillesi, kuinka tarmokas tyyppi olet! Arvosta itseäsi, niin tuotat "lisäarvoa" yrityksellesi!
Boethiuksen tai Rousseaun tarjoaman lohdutuksen lähtökohdat ovat toisaalla: vaikka olet kohittu, heikko, et menesty kilpailussa, etkä nauti muiden arvostusta, voit silti kunnioittaa itseäsi ja jalostaa parhaita inhimillisiä ominaisuuksiasi. Ne ovat riippumattomia ulkoisesta menestyksestä ja maineesta. Boethiuksen silmin nähtynä menestyneintäkään ihmistä ei tule pitää hyvänä, elleivät hänen tekonsa kerro hyveellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Eihän voi olla mestarikokkikaan, elleivät herkulliset ruoat tätä todista. Tieto oikeasta ei riitä, on toimittava hyvin ja kunniallisesti. Kokiksikaan ei tulla keittokirjoja lukemalla, vaan ruokaa valmistamalla. Mikäli hyveellisyys johtaa vaikeuksiin, pahimmassa tapauksessa kuolemaan, on tämäkin parempaa kuin ajautuminen väärämielisyyden poluille.
Kuinka moni voi sittenkään olla hyveellinen filosofi tässä maailmassa, jossa hallitsee hulluus, kysyi Erasmus Rotterdamilainen tuhat vuotta Boethiuksen jälkeen. Vaikka kaikki ylistävätkin viisautta, hulluus hallitsee, tyhmyys "rakentaa valtakuntia, pystyttää hallituksia, virkamiehistöjä, uskontoja, neuvoskuntia, oikeusistuimia, niin että tuntuu kuin koko inhimillinen elämä olisi eräänlaista tyhmyyden leikkiä", lataa Erasmus Tyhmyyden ylistyksessään ((1509) s. 56). Tämän ironisen mestariteoksensa hän omisti nuoremmalle ystävälleen, filosofi ja valtiomies Thomas Morelle. Hänenkin elämänsä tuli päättymään mestauslavalle. Utopian kirjoittaja ei ottanut todesta viisaan ystävänsä neuvoja, luuli menestyvänsä valtiollisissa asioissa. Kuningas nostikin Moren uskotukseen, kunnes uskonkiistat lopettivat ystävyyden. Fortunan pyörä kääntyi laskuun ja katolisuudestaan kiinni pitänyt More koki Boethiuksen kohtalon. Ehkä tämä utopisti kuoli kuitenkin onnellisena, sillä olihan hän pitänyt kiinni periaatteistaan.
Erasmuksen ja Moren aikalainen, firenzeläinen Niccolò Machiavelli, olisi varmaankin pitänyt Morea taitamattomana, mutta myös tuntenut syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Olihan Machiavelli itsekin kokenut hallitsijain mielivallan. Firenzen tasavallan hajottua ja Medicien palattua valtaan joutui vielä nuori valtiosihteeri ensin kidutuspenkkiin ja sitten lähtemään synnyinkaupungistaan. Eksiilissä syntyi Ruhtinas (1513) ja sen seuraavat rivit: "joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin" (s. 87).
Monet ovat myös tuominneet moisen "kyynikon" kelvottomien roistojen sankkaan joukkoon. "Machiavellismin" pahamaineinen leima on lyöty myös itse Machiavelliin. Tämä on perin tekopyhää, mikäli Erasmuksen diagnoosiin hullujen hallitusvallasta on uskomista. Machiavellikin joutui vaikeuksiin, kuten Sokrates, Boethius, More ja Rousseau. Ja tämähän on vain pitkän listan alkua. [Pitempi lista luetteloksi loppuun!?]
Kaltosta maineesta huolimatta Machiavellinkaan ajattelussa ei ole sijaa katkeruudelle tai epätoivolle. Vaikka ihminen onkin perin kelvoton, ei viisas lannistu. Kataluutta voi ymmärtää ja sen myötä saada siitä yliote. Tämä käsitys yhdistää Machiavellin muuten niin toisenlaiseen Boethiukseen tai Platoniin. Kaikkien mukaan pahan maailman piinaama voi nousta surkeudestaan ja voittaa itsesäälinsä, kun oivaltaa, ettei pahuus ole ylivertaisuuden, vaan vajavaisuuden merkki. Rousseau kiittikin vainoojiaan siitä, että oli yksinäisyydessään ryhtynyt tutkimaan itseään ja sen myötä löytänyt "aarteita sisältäni"! (YKM, e. 13)
Ajatelkaamme oman aikamme ja yhteiskuntamme tyypillistä nöyryytyksen mekanismia. Eräänä päivänä saa kuulla olevansa tarpeeton "kustannustekijä" työpaikallaan. Tällaisessa tilanteessa vain harvalla on voimia nousta vastarintaan instituutiota vastaan. Epäoikeudenmukaisuus yhdistyneenä oman voimattomuuden tuntoon saattaa hyvinkin muodostaa lamaannuttavan, jopa kuolettavan myrkkyseoksen. Irtisanottu vetoaa turhaan niihin lukemattomiin päiviin, jotka on uhrannut työlleen. Lamaannuttaminen lieneekin moisen "tyrmäysiskun" ovela tarkoitus. Lyödään kerralla niin kovaa, ettei siitä tokene. Isossa instituutiossa iskut tulevat jostakin hämärästä, niiden antajaa ei näe, niiden suorastaan metafyysiseksi syyksi ilmoitetaan maailmantalouden epäsuotuisat suhdanteet. Kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta, sillä onhan koko yrityksen kohtalokin näiden onnen vaihteluiden armoilla.
Miten säilyttää oma arvokkuutensa ja moraalinsa moraalittomassa maailmassa? Mille perustaa itsekunnioituksensa, kun rahat ovat lopussa ja vouti jyskyttää ovea? Tuskinpa mikään filosofian harrastus voi heti kohentaa taloudellisesta tilannetta, jos nyt ei sitä heikennäkään. Siitä huolimatta kannattaa toistaa mielessään Simonideen mietelmää ja pyrkiä vapauttamaan ajatteluaan talouden maailman raskaista pakoista henkensä kehittämisen parhaaksi. Silloin saattaa havaita, ettei onnellisuus sittenkään ole kiinni vain aineellisesta toimeentulosta. Ehkäpä henkisen "toimeentulonsa" kehittäminen voi kuin ihmeen kaupalla luoda uusia edellytyksiä aineellisenkin elämän puitteiden restaurointityölle.
Viime vuosikymmenen lamavuodet tarjoavat paitsi kurjuuden kuvauksia, myös sankarillisia esimerkkejä ihmisistä, jotka käänsivät kovatkin kohtalon iskut oman elämänsä hyväksi. 1990-luku toikin filosofian harrastajapiireihin uteliaan joukon ihmisiä, jotka lama oli sysännyt entisiltä raiteiltaan. Menestymisen ja vaurastumisen arvomaailma sai tehdä tilaa intohimoiselle itsetutkistelulle ja aina koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kysymyksille. Tällainen avautuminen lähti usein oivalluksesta, ettei työttömyys tai köyhtyminen ole "omaa syytä", eikä sitä tarvitse hävetä tai salailla.
Rouva filosofia tuli ja hääsi murhelaulujen muusat tiehensä, käänsi katsee loukatun omaan sisimpään ja avasi silmät maailman metafyysiselle järjestykselle. Näissä tarkasteluissa kehnous ja epätäydellisyys eivät ole parhaansa yrittäneen yksilön ominaisuuksia, vaan ne viittaavat taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien puutteisiin, kuten itsekkään hyötyajattelun ja räikeän oman edun tavoittelun hallitsevuuteen ihmisten ja kansakuntien välisissä suhteissa. Eiväthän länsimaisessa kulttuurissa vahvimpina toiminnan motiiveina ole päässeet vaikuttamaan yhteisvastuun ja hyväntahtoisuuden periaatteet, ja eihän lapsia ole kasvatettu ennen kaikkea hyveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi. Opetussuunnitelmia hallitsevat henkilökohtaisen ja kansakunnan menestyksen päämäärät. Oikeudenmukaisuus, vastuuntunto ja hyveellisyys eivät ole muodostaneet uusien sukupolvien kasvatuksen keskeistä sisältöä. Jos eivät ole, niin lapsen ja nuoren inhimillisen jalostumisen on tapahduttava muualla. Työ- ja tavaramarkkinoillako? Vielä kehnommin kuin koulussa, sillä mikäpä muu näillä markkinoilla hallitsisi kuin ahneus ja voitonpyynti? Mistäpä muusta mainonnan räikeä todellisuus kertoisi kuin kilpailemisen ja omistamisen autuudesta. Jäljelle jää koti tai harrastukset.
Vaikka työttömyys onkin kodin uhka, voi perhe taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta suoda jäsenilleen hyveellisemmän elämänpiirin kuin perin vajavainen "ulkomaailma". Sen kaltoin kohtelemat voivat lisätä toinen toisensa, yksineläjä itse itsensä, ymmärrystä tuosta kelvottomasta todellisuudesta. Huono-osaisen ymmärrys hyväosaisten muka hallitsemasta maailmasta voi kehittyä paljon laajemmaksi ja syvällisemmäksi kuin mihin omia etujaan vaalivat hyväosaiset ikinä yltävät. Irtisanotun omakohtainen kokemus työttömyydestä antaa mitä oivallisimman lähtökohdan työttömyyden tai eriarvoisuuden kysymysten ymmärtämiselle. Lähtökohdan, josta yhteiskunnan etuoikeutettuun eliittiin kuuluva työvoimaministeri tai toimitusjohtaja voi vain haaveilla. Menestyjällä ei juuri ole aikaa katsella ympärilleen, ministeri on ylhäisen yksinäisyytensä vanki. Tiukassa kilvassa juostaan tulee juosta "omaa juoksua", eikä vilkuilla muiden menoa. Menestystä tavoitteleva joutuu käyttämään ajattelun varansa "strategisiin" analyyseihin siitä, miten taata oma asemansa kiihkeässä kilpajuoksussa.
Sivussa elävälle laitapuolinen asema voi avata näkökulman, josta katsoessaan todella voi nähdä tuon "hullunmyllyn" tosiasiallinen laadun. Juuri syrjässä elävät tai syrjään työnnetyt ovatkin filosofian historiassa usein yltäneet suuriin saavutuksiin. Harvemmin on "valtakultuurin" tyydytetty jäsen saanut suuria aikaan ajattelun alueella. Moni filosofi onkin kavahtunut hallitsijain myötämieltä tai suuria palkintoja. Sartre kieltäytyi Nobelista, Kant professuureista, ja Goethe pakeni Italiaan, kun ministerin tehtävät Weimarissa uhkasivat näivettää luomisvoiman. Marx piti ärhentelyllään huolen siitä, ettei kukaan voinut kiintyä häneen liikaa. Tietenkin hallitsijatkin ovat ymmärtäneet palkitsemisen hyödyllisyyden päälle. Hyväntekijän maine vain kasvaa siitä, kun syleilee hengiltä tai alistaa ylistämällä. Hovifilosofi on aina myös hovinarri.
Miten paljon radikaaleja filosofisia keskusteluja käydäänkään yhteiskunnan ja kulttuurin "vähäosaisten" keskuudessa! Kuinka vapaa vallaton onkaan ajatuksissaan! Miten usein rouva Filosofia onkaan vieraillut esimerkiksi erilaisten kansalaisyhdistysten kokoontumisissa! Tätä voi vain arvailla, sillä valtajulkisuus vaikenee laitamien elämästä. Valta-ajattelu hallitsee valtajulkisuutta, eikä toisin voisi ollakaan. Syvälliselle kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiselle kritiikille tai vaativalle eettiselle ja moraalifilosofiselle keskustelulle ei jää silloin tilaa kun taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen vallan haltijat valtaavat mainospaikat, palstatilan ja ohjelma-ajat. Samalla syntyy illuusio siitä, että järkevimmät ajatukset ja syvämietteisimmät analyysit syntyisivät näkyvimpien ja kuuluvimpien aivoissa. Että menestyneimpien yritysjohtajien, poliitikkojen, tieteilijöiden tai kirjailijoiden ajatukset olisivat parasta mitä maa päällänsä kantaa. Näin ei tietenkään ole, sillä valtakulttuurin ja valtajulkisuuden [SELVENNÄ] tosiasiallisen ihmiskäsityksen tai maailmankuvan mukaan menestys, oman edun tavoittelu, jatkuva kilpailu, raadolliset valtakamppailut, ulkoinen mahti ja kauneus, teknologinen kehittyneisyys ja vahvimman oikeus ovat luonnollisia ja keskeisiä ihmiselämän ominaisuuksia. Tätä ei toki todeta ääneen, vaan valtakulttuuri ikään kuin huokuu ja henkäilee raadollisia arvojaan.
Kulttuurin kaltoin kohtelemalle hallitsijoiden tekopyhyys on itsestäänselvyys. Sen paljastamiseksi ei tarvita seuraavaa pikatestiä: Tutkikaamme yhden päivän valtajulkisuudesta, kuinka paljon siinä käydään todellista keskustelua kulttuurin hallitsevista arvotuksista tai hyvän elämän edellyttymistä hyveistä vai missä määrin uutiset ja mainokset uusintavat moraalisesti kyseenalaista ajan henkeä?
Onneksi työttömyys tai muunlainen syrjään joutuminen ei välttämättä lamauta. Rousseau saattoi pitkillä, yksinäisillä kävelyretkillään kerrata elämänsä vaiheita: Tunnustukset ja Yksinäisen kulkijan mietteet näkivät päivänvalon. Tilanne voi myös rauhoittaa elämän ja tarjota mahdollisuuden tutustua niin menneiden aikojen suuriin filosofioihin kuin omana aikansa terävimpien ajattelijoiden tuotantoon. Spinozan Etiikkaa, Rousseaun Yhteiskuntasopimusta tai Marxin teoksia lukiessaan huomaa, ettei kiivastahtisen elinkeinoelämän, politiikan tai koulutusjärjestelmän hallitsevat ajatukset ole suinkaan aina syntyneet pitkällisen ja monipuolisen ajattelutyön tuloksena. Päinvastoin, ne kertovat siitä hulluudesta, jonka Erasmus väitti hallitsevan maailmaa. Missä välissä uutisvirrassa uiva toimittaja, maailmaa ristiin rastiin sukkuloiva yritysjohtaja, kilpailuvaltteja keksivä tuotepäällikkö, tutkimus- ja hallintobyrokratiaa pyörittävä professori tai päivänpoliittista peliään käyvä poliittinen johtaja ehtisivät todella ajatella tekojensa mieltä, saati elämän tarkoitusta? Miksi tulisi olettaa, että maailman melskeissä vilkkaimmin hyörivä ihmisjoukko todella voisi omistautua ajattelulle? Mieleen nousevat kirjallisuustieteen päätoimisen tuntiopettajan sanat opettajien kahvipöydässä. Hän valitti, ettei tutkimuksiltaan ehdi lukea kirjallisuutta!
Muinoin tuumattiinkin, että ajatteleminen vaatii aikaa, että viisaaksi tullaan ajan kanssa, että arvostelukyvyn kehittyminen on hidas prosessi, että itsensä sivistämisen eteen on tehtävä lujasti töitä, ja että mietiskely onnistuu parhaiten rauhallisessa ympäristössä. Tässä valossa katsottuna on paradoksaalista, että "kehittyneiden" yhteiskuntien "kehitys" perustuu niiden ideoille ja ajatuksille, joilla on kaikkein vähiten aikaa ajatella ja avartaa näkökulmiaan moraalifilosofisiin tai metafyysisiin kysymyksiin saakka. Se vähäinenkin ajattelu, johon aika riittää, tapahtuu kiihken toiminnan rytmin ehdoilla. Tällöin ajattelun "logiikka" vain heijastaa toiminnan logiikkaa. Toisenlainen ajattelu, toisinajattelu, vaatisi etäisyyttä, kriittistä välimatkaa ajattelun kohteeseen. Vasta silloin voisi nähdä itse sen mekanismin, joka rotterdamilaista "hullunmyllyä" pyörittää.
"Syrjäytyneillä" – kuten keskuksen ihmiset heitä nimittävät – onkin asemansa suoma etulyöntiasema ajatella toisin. Etäältä näkee kauemmaksi ja laveammalle. Machiavellin karkoituspaikasta näkyi koko Firenze; Marx tutki kapitalismia British Museumin hiljaisissa lukusaleissa; englantilainen Thomas Hobbes kirjoitti Leviathanin kanaalin toisella puolella, Ranskassa; Boethius pohti elämän ikuisia periaatteita vieraan maan vankityrmässä; Immanuel Kantin kritiikit mullistivat koko siihenastisen filosofian, vaikka filosofi ei poistunutkaan syrjäisestä Königsbergistä sitten nuoruuden päivien; Antonio Gramscin Vankilavihkojen omaperäiset analyysit syntyivät vankisellin eristyksessä; Frankfurtin koulukunnan natsismin analyysit syntyivät maanpaossa Yhdysvalloissa jne.
Harva toisinajattelija on kuitenkaan nauttinut tilanteestaan tai jaksanut riemuita intellektuaalisesta ja moraalisesta harrastuksestaan. Machiavelli koki itsensä aseettomaksi profeetaksi, vankilaolot veivät Gramscilta hengen, eikä Boethius ja Morekaan välttäneet tuomionsa seurauksia. Syvimmillä, radikaaleimmilla ajatuksilla onkin usein vähiten vaikutusvaltaa ajassaan. Rousseaukin kirjoitti tuleville sukupolville, sillä aikalaisiltaan hän ei ymmärrystä saanut. Äänessä, kuuluvilla, ovat ne, joiden pitäisi kuunnella, yksinäisyyteen tuomitaan ne, joilla olisi eniten sanottavaa. Tämä voi kuulostaa perin lohduttomalta, mutta olkoon siitä lohdutuksen sanoiksi sille, joka kohtalolta iskut vastaan otettuaan ei anna periksi, vaan päättää taistella oman itsekunnioituksensa ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

© Mikko Lahtinen (2001)