13.8.2007

Intellektuaalinen johtajuus





Intellektuaalinen johtajuus

Terveystieteen laitos (Tay) 11.5.07
(Työllisyysfoorumi 2006)

1.
Arvoisat kuulijat,

Immanuel Kant, eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista kirjoitti vuonna 1784 kirjoituksen Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? Tästä Berliner Monatshefte -aikakauslehdessä ilmestyneestä pikku teoksesta ja erityisesti sen maksiimista “Käytä rohkeasti omaa järkeäsi [ymmärrystäsi]!” muodostui 1700-luvun valistusfilosofian eräs kantateksteistä, jonka ajankohtaisuutta ei ajan hammas ole vieläkään voinut syödä. Päinvastoin, Kantin näkemys voi edelleenkin tarjota haastavan näkökulman, kun tarkastelemme nykypäivän kysymyksiä esimerkiksi ammattiin ja johtamiseen liittyvän järjen käytön luonteesta ja asemasta inhimillisessä todellisuudessa. Siksi aloitan esitykseni siteeraamalla melko pitkästi Kantin kirjoituksesta kohtaa, jossa hän ekspliseeraa valistuksen merkitystä ja vaatimuksia seuraavasti:

“Mutta tähän valistukseen ei vaadita mitään muuta kuin vapautta; ja vieläpä vaarattominta kaikesta siitä, mitä vapaus voi merkitä, nimittäin sitä, että kukin käyttää järkeään kaikilta osin julkisesti. Mutta nyt kuulen joka puolella huudettavan: älkää järkeilkö! Upseeri sanoo: älkää järkeilkö vaan harjoitelkaa! Rahaneuvos sanoo: älkää järkeilkö, vaan maksakaa! Pappi sanoo: älkää järkeilkö vaan uskokaa! (Vain yksi hallitsija [Fredrik Suuri] maailmassa sanoo: järkeilkää niin paljon kuin haluatte ja mistä ikinä haluatte, mutta totelkaa!) Tässä on ylipäänsä vapauden rajoitus. Mikä rajoitus sitten on valistukselle haitallinen, mikä taas ei ole, vaan ehkä sille suotuisa? Vastaan: järjen julkisen käytön täytyy aina olla vapaata, ja se yksin voi saada aikaan valistusta ihmisten keskuudessa; järjen yksityiskäyttö saa useimmiten olla hyvin ahtaasti rajoitettua ilman, että se kuitenkaan erityisesti estäisi valistuksen edistymistä. Mutta oman järjen julkisella käytöllä ymmärrän sitä, mitä joku oppineena henkilönä tekee sillä koko yleisen lukijakunnan edessä. Yksityiskäytöksi sanon sitä, miten tämä henkilö saa toimia järkensä kanssa jossakin hänelle uskotussa yhteiskunnallisessa asemassa tai virassa. [Nyt on monissa asioissa, jotka kuuluvat yhteiskuntalaitoksen intresseihin, välttämättä oltava tietty mekanismi, jonka avulla jotkut yhteisön jäsenet pakotetaan olemaan passiivisia, jotta hallitus voisi keinotekoisella yksimielisyydellä saada heidät toteuttamaan julkisia päämääriä tai ainakin estetyksi heidät hävittämästä niitä. Tässä ei tosiaankaan ole sallittua järkeillä, vaan täytyy totella. Mutta siinä määrin kuin tämän koneen osa ymmärtää samalla olevansa sekä koko yhteiskuntalaitoksen että maailmankansalaisten yhteisön jäsen, joka siis oppineen ominaisuudessa kirjoituksillaan kääntyy yleisön puoleen sanan varsinaisessa merkityksessä, niin hän epäilemättä voi järkeillä siten, etteivät ne asiat siitä kärsi, joiden suhteen hänet on määrätty olemaan passiivisena osapuolena.]
Niinpä olisi kovin turmiollista, jos upseeri, jota hänen esimiehensä käskevät tekemään jotakin, palveluksessa ollessaan arvioisi ääneen tämän käskyn tarkoituksenmukaisuutta tai hyödyllisyyttä. Hänen täytyy totella. Mutta häntä ei voida kohtuudella kieltää oppineen ominaisuudessa tekemästä huomioita sotapalveluksen vioista ja tuomasta niitä yleisön arvosteltavaksi […] Samoin pappi on sidottu laatimaan esitelmänsä rippilapsilleen ja seurakunnalleen sen kirkon tunnustuksen mukaan, jota hän palvelee, sillä hänet on hyväksytty virkaan sillä ehdolla. Mutta oppineena hänellä on täysi vapaus, jopa suorastaan velvollisuus, kertoa yleisölle kaikki huolellisesti koetellut ja hyvänsuovat ajatuksensa tämän tunnustuksen puutteellisuudesta ja tehdä ehdotuksia, jotka johtaisivat parempaan suuntaan uskontokunnassa ja kirkkolaitoksessa […] Oppineena, joka kirjoituksillaan puhuu varsinaiselle yleisölle, nimittäin maailmalle, pappi nauttii, järkensä julkiseen käyttöön asettaneena, rajatonta vapautta käyttää omaa järkeään ja puhua omassa persoonassaan. Sillä olisi mieletöntä, että kansan holhoojien (hengellisissä asioissa) pitäisi vielä itsekin olla alaikäisiä; se tarkoittaisi tämän mielettömyyden jatkumista ikuisesti.” (Suom. Tapani Kaakkurinniemi)

Eräs kysymys, jonka voimme itsellemme esittää, voisi kuulua seuraavasti: Olemmeko töissä ja tehtävissämme Kantin merkityksessä alaikäisiä passiivisia koneen osia vai (myös) vapaita ja aktiivisia julkisen järjen käyttäjiä?
Väitän, että tätä kantilaista kysymystä ei ole ratkaistu meidänkään “demokratisoituneessa” maailmassa, vaan se tulee eteemme yhä uudestaan ja aina myös omalla kohdallamme, “omassa persoonassamme”. Miksi näin väitän?
Siksi, että vaikka toimimme virassa, “koneen osina”, emme voine välttää vastuutamme ajatella ja toimia myös vapaina persoonina. Jos toimimme ottamatta huomioon tällaista hengen vapautta, olemme, väitän, omaa alaikäisyyttämme paenneet “esikantilaiseen” todellisuuteen, jossa vapauden ja julkisen keskustelun sijasta vallitsee ammatin ja aseman roolien hierarkiaan perustuva työjako, johon katsomme olevan asiatonta puuttua, puhumattakaan sen asettamisesta kriittisen ja julkisen “järkeilymme” kohteeksi – ei vain ottamalla siihen kantaa ex officio, viran puolesta ja rajoittamana, vaan osallistumalla vapaina kansalaisina vapaaseen kansalaiskeskusteluun, jossa argumentin pätevyyttä ei voi määritellä asemamme koneiston käskyjärjestelmässä (virkahierarkiassa) tai roolimme virkaamme hoitavina “asiantuntija-johtajina”.
Jos omaksumme ammoisen Kantin valistuksen periaatteen oman inhimillisen toimintamme johtoajatukseksi, meidän tulee myös kysyä, miten “yksityinen” järjen käyttömme koneiston virka-asemassa suhteutuu “julkiseen” järjen käyttöömme yhteiskunnan kansalaisina ja maailman maailmankansalaisina. Valmista määritelmää siitä, mikä paikkamme on, tuskin on löydettävissä. Sen sijaan lienee niin, että itse tämä rajanveto yksityisen ja julkisen, alaikäisen ja täysikäisen järjen käytön välillä on julkisen järjen käytön haastava tehtävä. Miten voisi olla toisin, siis siten, että julkisen ja yksityisen raja voitaisiin vetää yksityisen järjen käytön pohjalta eli jossakin muualla noudatettavaksemme?
Joku saattaa nyt todeta, että viranhaltijan on toki noudatettava voimassa olevia lakeja, eikä itse säätää lakia itselleen, sillä tällainen toimintahan johtaisi mielivaltaan. Tätä ei toki Kantkaan edellisessä kiistä, vaan hän kiinnittää huomiota siihen, että myös viranhaltijan tulee voida – hänellä on suorastaan velvollisuus! – omaksua muitakin rooleja kuin virkamiehen rooli, hänen tulee omaksua ihmisen, kansalaisen ja maailmankansalaisen “rooli” tai asema (positio). Jälkimmäinen asema ei ole kuitenkaan täysin toisen “persoonan” rooli tai velvollisuus, vaan tehtävä, jonka kohteena on myös hänen roolinsa alaikäisenä ja passiivisena koneen osana.
[Väitän, että oman aikamme eräs keskeinen ongelma on juuri se, että olemme kaikesta edustuksellisesta demokratiasta ja päätöksenteon ym. julkisuuden määrästä huolimatta luisumassa takaisin sellaiseen “esikantilaiseen” maailmaan, jossa järjen käyttöä yhä enemmän hallitsee alaikäisyys eli ajattelun rajoittuminen ulkoa päin asetetun “virka-ajattelun” sisälle. Kysymys on myös demokratian kriisistä, mikä voi varsin hyvin toteutua myös ns. “demokraattisessa valtiossa” tai “demokraattisen” valtioliiton, kuten EU:n puitteissa. Demokratian kriisi on totta, mikäli julkisyhteisöjen toimijoiden järjen käyttö tarkoittaa pelkästään järkeilyä niiden normien ja säädösten pohjalta, joita heidän täytyy virassaan soveltaa omiin alaisiinsa ja asiakaskuntaansa.]
Kantin näkökulmasta katsottuna yhteiskunnallisen vapauden kehityksen ja sen myötä demokratian tulevaisuuden kannalta onkin ensisijaisen tärkeää, että viranomaiset tai ylipäätään ammattilaiset myös ylittävät roolinsa ja ammattinsa asiantuntijuuden rajat ja kansalaisina ja koko “maailman” kansalaisia käyttävät julkisesti omaa järkeään ja tässä rohkeassa järjen käytössään voivat ja uskaltavat myös kohdistaa arvostelunsa siihen “koneeseen” ja sen organisaatioon käskyvaltasuhteineen, jonka passiivisina alaikäisinä alamaisina he virassaan tai muussa tehtävässään toimivat. (Huomautus: Eikö ole varsin hurjaa, että Kant uskalsi pukea sanoiksi tämän pyrkimyksen oman aikansa kaikkea muuta kuin “demokraattisessa” yhteiskunnassa!)

2.
Mitä sitten voisi olla kuvaamani “julkinen” järjen käyttö, millaisia paikkoja ja positioita (asemia) se voisi ottaa itselleen nykypäivänä? Teistä monet lienevät esiintyneen erinäisillä “julkisilla” foorumeilla vaikkapa selvittämässä kansalaisille terveydenhuoltoa tai sosiaalitoimea koskevien poliittis-hallinnollistyen ratkaisujen seurauksia asiakkaan elämän kannalta. Kantilaisia julkisen järjen käytön kriteerejä tällainen “viranomaisjulkisuus” tiedotusvälineissä esiintymisineen ei kuitenkaan riitä täyttämään. Hänen esittämiensä järjen julkisen käytön kriteerien täyttämiseksi järjen käytön on oltava kriittistä - huomaa saksan sanan Räsonnierung kaksoismerkitys: ‘järkevä ajattelu’ – ‘tyytymättömyyden ilmaiseminen’, kritiikki.
Ollakseen kriittistä järjen käyttäjän tulee itse ratkaista kritiikin kriittisyyden laatu ja myös asema (positio) suhteessa siihen “yleisöön” (niihin yleisöihin), jolle/joille hän sanansa suuntaa. Kysymys on aina myös position ottamisesta, järjen käytön asemasta (paikan suhteellisuus) suhteessa muihin järjen käyttäjiin ja järjen käytön vallitseviin muotoihin ja ilmauksiin. Toisin sanoen, julkisen järjen käyttäjän on kysyttävä itseltään, kenen kanssa hän solidarisoituu, mihin hän kritiikkinsä suuntaa ja miksi – ja edelleen pohdittava, mitä hänen oman kansalaisuutensa ja ihmisyytensä tai “maailmasuhteensa” kannalta merkitsee se, että hän työskentelee tietyn viran tai toimen haltijana (vrt. edellä rajanvedon ongelma yksityisen ja julkisen välillä). Kuten Kantin huima väite kuuluu, virkajärkensä käyttäjänä viranhaltija ei ole ainutkertainen persoona, yksilö, kansalainen, ihminen, vaan koneen osa, joka voidaan korvata varaosalla, ilman että mikään virassa olennaisesti muuttuu. Ihmisenä viranhaltija on kuitenkin korvaamaton ja hänen esittämänsä kritiikki on ainutkertaista kritiikkiä myös silloin kun se kohdistuu koneen toimintaan ja funktioihin tai sen johonkin osaan, kuten itsekritiikkinä hänen omaan asemaansa ja toimintaan.
Ajatelkaamme 2000-luvun alun yhteiskunnallista ja globaalia, kunnallista ja valtakunnallista todellisuudessa: Loppuen lopuksihan olemme aidosti epävarmoja siitä, mihin suuntaan maailma ja sen asiat muuttuvat, mitkä ovat tämän muutoksen ratkaisevat tekijät, mitä siitä tulisi ajatella. Miten meidän tässä valossa nähtynä tulisi suhtautua siihen yhteiskuntaan ja yhteiskunnalliseen “koneeseen”, jossa niin moni on sairas, masentunut, laiminlyöty, ahdistunut, välittömän hoidon tarpeessa; jossa tuloerot kasvavat, jossa poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen valta on perin epätasaisesti jakautunutta ja monin säikein toinen toisiinsa kytkeytynyttä?
Miten meidän silloin tulisi suhtautua vaikkapa siihen tosiasiaan, että heikossa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa oleva työtön tai syrjäytynyt ihmisyksilö joutuu paljastamaan itsestään ja alistamaan itse itseään koneiston mekanismeille monin verroin enemmän kuin hyväosaisempi kansalainen? Että hänellä on huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja valittavanaan kuin maksukykyisemmällä aikalaisellaan? Miten todella voimme oikeuttaa sen kontrolli- ja määrittelyvallan, jota viran puolesta koneiston osina sovellamme “asiakkaisiimme”, kuten tämä alamaisen kaunis eufemismi kuuluu. Tai miten suhtaudumme siihen, että asiakkaan, varsinkin vähäosaisen asiakkaan, oikeuksia, velvollisuuksia, tarpeita ja tarpeettomuuksia määrittelevät ensisijaisesti ne, joilla itsellään ei useinkaan ole minkäänlaisia kokemuksia vastaavanlaisesta jokapäiväisestä elämästä siihen liittyvine arjen tuntemuksineen ja ajatuksineen?
Miten silloin suhtaudumme siihen, että ihmisyksilön elämän ja tarpeiden määritelmät ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja määritelmiä, vaikka niillä olisi “lain voima”, vaan poliittisia ja sen kautta yhteiskunnallisten voima- ja valtasuhteiden ilmausta? Entä miten silloin suhtaudumme siihen, että sairauden, työttömyyden, syrjäytymisen, masennuksen, jne. syyt ovat kaikkien tutkimusten mukaan paljon syvemmällä kuin “yksilössä” (persoonassa tai vain ruumiissa), aina globaalin kapitalismin ja maailmanpolitiikan mekanismeissa saakka.
Edellisen perusteella: Miten suhteutamme (positioimme) oman elämämme tekoineen ja toimineen, lähtökohtineen ja päämäärineen tähän ristiriitaiseen ja konfliktuaaliseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jossa myös “huono-osaisuus” syntyy ja saa määritelmänsä ja ratkaisuehdotuksensa?
[Arvannen oikein otaksuessani, että me täällä kokoontuvat katsomme olevamme intellektuaalisesti ja moraalisesti sensitiivisiä ihmisolentoja, joiden elämässä oman ja muun elämän arvoja ja arvostuksia koskevilla pohdinnoilla on merkittävä rooli – ehkä aikoinamme valitsimme koulutusalammekin sen mukaan, mitä ihmisen ja maailmasta ongelmista ja niiden ratkaisuista ajattelimme, emmekä vain oman henkilökohtaisen toimeentulomme ja menestyksemme pakosta. Jos otaksumani on tosi, niin miten siinä tapauksessa omat “todelliset” näkemyksemme ja periaatteemme suhteutuvat niihin näkemyksiin ja periaatteisiin, joita ammattirooleissamme noudatamme?]
Miten esimerkiksi menettelemme, jos koemme työtehtäviemme vaatimusten olevan ristiriidassa “todellisten” näkemystemme kanssa? Ahdistummeko, käymmekö kyynisiksi, so. alaikäistämmekö itsemme eli tyydymmekö toimimaan Kantin mukaan alaikäisinä alaikäisen joukon holhoojina vai ryhdymmekö toimiin ristiriidan poistamiseksi, toisin sanoen Kantin mukaan täysikäisiksi julkisen järjen käyttäjiksi? Jos ryhdymme, niin voimmeko silloin luottaa siihen, että julkisesta järjen käytöstämme ei koidu meille yksityisinä ihmisinä (ammattiroolissamme) vaikeuksia, eikä rohkeutemme saata uraamme vaaraan? Entä jos näin kuitenkin käy, vaikka elämmekin demokratiassa, kuten toki niin monesti on käynyt, miten silloin asetamme päämääriemme ja tekojemme arvojärjestyksen? Tuleeko ensimmäisenä ammattiroolimme ja subjektiivinen toimeentulomme (alaikäisyys) vai onko täysikäisyydellä meille niin suuri arvo ja merkitys, että emme anna “itsesäilytyksen” pyrkimysten mennä sen edelle?

3.
Kaikkihan me tiedämme, että esimerkiksi psykiatrinen hoitotyö on ollut poikkeuksellisen kovalla koetuksella lamavuosista lähtien. Lama ja sen tarkoitetut ja tarkoittamattomat seuraukset näkyvät tutkitusti ja tunnetusti psyykkis-somaattisina ongelmina kaikissa ikäluokissa ja ehkä dramaattisimmin lamavuosien lasten tapauksessa. Kuitenkin samaan aikaan kun psykiatrisiin hoitomuotoihin olisi pitänyt eniten panostaa niitä leikattiinkin “laman” oiketuksella siinä missä muitakin hyvinvointipalveluita. Kasvavan työtaakan ja kiistanalaisin perustein leikattujen ja höylättyjen resurssien myötä myös psykiatrian alan ammattilaisten voimat ovat joutuneet kovalle koetukselle ja ahdistusta ja itsesyytöksiä tai kyynistä piittaamattomuutta tuottavat työtilanteet yleistyneet, kun maamme kansainvälistä huipputasoa perinteisesti edustanut hoitamisen etiikka ajautuu yhä karkeampaan ristiriitaan todellisten toimintamahdollisuuksien kanssa.
Kuten olemme saaneet tuta, niin tilanne on samansuuntainen koko sosiaali- ja terveysalalla ja osin myös opetuksen ja kasvatuksen kentillä: korkea ammattimoraali ei pääse realisoitumaan siinä, missä moraali vain ja ainoastaan punnitaan, teoissa ja toimissa (Dante: Tie helvettiin on kivetty hyvin aikein!). Kuten sanottu, tavallinen seuraus moraalin ja olosuhteiden pakkojen ristiriidasta on – ehkä sen tiedätte omakohtaisesti! – ahdistus: tunnollinen ahdistuu, ahdistunut turtuu tai sairastuu, turtuneelle kaikki on lopulta yhdentekevää, kun jo elossa pysyminen vie kaikki voimat. Mitä työpaikoilla tapahtuu? Kovin usein niin, että katkeruus, tora ja viha, sekä keskinäinen syyttely tai kuin yhteisestä sopimuksesta hyväksytty “sairastelu” alkavat muodostua talon tavaksi – talon, jonka moraali on ollut niin korkea – ja ehkä lopulta juuri siksi… Tilannetta ei helpota ainakaan se, että talon asukkaat tai eri alojen ammattilaiset (Akava–Tehy!) ajautuvat keskinäiseen kamppailuun palkasta, arvostuksesta, työpaikoista, kunnioituksesta, että elämä muuttuu nollasummapeliksi, jossa summa (paitsi raha myös aika), jolla pelataan, on yhä pienempi.
Vaikka varsinkin terveyden- ja sairaanhoidon koulutuksessa on aivan liian vähän yhteiskunnallisten aineiden oppitunteja, niin suuria tietoja ei sittenkään tarvita oivaltamaan tai saamaan selville sitä, että tietenkin terveysalan tai ylipäätään hyvinvointivaltion kriiseillä ja murroksilla tai suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmenten muilla rajuilla muutoksilla on selkeät joskin moninaiset yhteydet 1990-luvulla tapahtuneisiin poliittis-yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutoksiin sekä myös tämän vuosikymmenen myötä tapahtuneisiin muutoksiin maailmanpolitiikassa (Listaa: “terrorismin vastainen sota”, uusliberalismi ja USA:n voimablokin pyrkimykset, poliisivallan kasvu myös Suomessa, jne.). Suomessa kuitenkin edelleen uskotaan ja uskotellaan, että uusliberalismin ilmiö koskee ensisijaisesti thatcheriläis-blairilaista Britanniaa, Berlusconin täystuhon jälkeistä Italiaa tai Bushin Yhdysvaltoja, vaikka tosisiasiallisesti laman “vaikutusten” ehkäisyn ja torjunnan nimissä mutta myös niiden oikeutuksella suomalaisessa yhteiskunnassa on ajettu uusliberalistisen markkinatalouden mekanismeja ja niiden mukaisia arvostuksia lävitse kuin käärmettä piippuun.
[Ja kuitenkaan liberaali markkinatalous ei ole tarkoittanut vapautta kantilaisessa intellektuaalis-moraalisessa merkityksessä, vaan ennemminkin sellaisen autoritaarisen poliittisen ja hallinnollisen kulttuurin lujittumista, jossa yhä useammat viranomaiset ja kansalaiset alistetaan yhä kapeamman ja etäisemmän eliitin määritelmille ja päätöksille asioissa, jotka kuitenkin määrittelevät ja koskevat tämän kasvavan osattoman enemmistön elämän perusasioita ja perusedellytyksiä. Kuten 1970-luvun lopun Britannian esimerkki jo selvästi osoitti, uusliberalistinen “vapaiden markkinoiden” ja “omillaan toimeentulemisen” tai sosiaalisista ongelmista ja huono-osaisuudesta kärsivien ihmisten “syyllistämisen” ideologia saattoi hyvinkin jouhevasti liittyä autoritaarisen valtiomahdin lujittamisen projektiin (tämän on esim. Stuart Hall vakuuttavasti tutkimuksissaan osoittanut).]
Takaisin työpaikalle eli (tai!) psykiatriseen hoitoon. Kuinka moni ahdingossa toimiva ja elävä työntekijä tai potilas jaksaa, pystyy ja uskaltaa paitsi analysoida ahdingon yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia myös ryhtyä analyysin pohjalta muutostekoihin? Siis, jos yhteiskunnallinen diagnoosimme osoittaa, että olemassa oleva tilanne ei ole “luonnollinen” tai “välttämättömän” asiain tila – saati että se olisi Kohtalon isku kuin halla ja kato takavuosisatojen maalaisrahvaan elämässä – vaan asia, joka voidaan monin tavoin asettaa kiistanalaiseksi ja jonka poistamiseksi voidaan esittää monenlaisia järkevästi perusteltuja ratkaisuja, niin miten tähän reagoimme ja mitkä ovat perustelumme? Entä, mitä todelliseen ratkaisuyritykseen ryhtyminen merkitsisi? Vastaus on toki helppo: ongelman analysoituihin syihin puuttumista.
Esimerkkini psykiatrisen sairaanhoidon ammattilaisten tulisi kaiketi silloin ja hoidettaviensa kanssa solidarisoituen nousta vastarintaan hoidon edellytyksiä huonontavien tendenssien (raha- ja aikapula) poistamiseksi tai taltuttamiseksi. Kyse on politiikasta, vaikka ei välttämättä ainoastaan puoluepolitiikasta, semminkin kun sosiaali- ja tervysalan asioihin vaikuttamisessa hierarkiaan perustuva “roolitettu” (kantilaisittain yksityiseen järjen käyttöön perustuva) vaikuttamisen strategia ei ole osoittautunut mitenkään tehokkaaksi (hoitajien ja potilaiden kannalta), vaan ennemminkin ongelman osatekijäksi: Päätöksiä tekevät ne, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista kokemusta hoitotyön vaatimuksista ja ongelmista, ellei sitten ministeriön tai kuntayhtymän päätöksentekijä ole sattumoisin itse sairastanut (tai hänen lähiomaisensa.) Kehnosta politiikasta kertoo se, että asiat ovat edelleen ongelmallisella tolalla; sosiaali- ja terveysalalla ja vallankäyttö on keskittynyttä ja ylhäältä ohjattua, ja tilanne on monella taholla edelleen huononemaan päin, vaikka olemme saaneet kuulla, että Suomi on “vauraampi” kuin koskaan aikaisemmin! On etsittävä toisenlaista politiikkaa. Kantilainen vastaus voisikin kuulua: Hoitajien ja lääkärien on solidarisoiduttava potilaidensa kanssa ja ryhdyttävä käyttämään julkisesti omaa järkeään ja siten hankkimaan itselleen määrittely- ja ratkaisuvaltaa hoitokäytäntöjen ehtojen ja edellytysten uudelleenorganisoimiseksi.
Kantin maksiimihan on “Käytä rohkeasti omaa järkeäsi”, kuten myös “Valistus on vapautumista itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta”. Ajattelun ja toiminnan emansipaatio, “valistus”, on toisin sanoen sitä, että esimerkiksi psykiatrisen hoidon ammattilaiset ryhtyvät rohkeasti harjoittamaan julkista kritiikkiä ja kriittistä vaikuttamista ohi ja yli oman ammattiroolinsa ja sen yksityisen järjen käytön rajojen. Silloin he ottavat intellektuellin roolin (tästä pian enemmän). Se voi kylläkin tietää kovia kolhuja, kuten muutaman vuoden takainen hoitoalan lakko selvästi osoitti.
Vallitsevan kapean ja omalla tavallaan arvotetun “demokratiakonseption” kannalta kuvatunlainen aktivoituminen olisi tietenkin häiriö, kun edustamisen konseptiossa määriteltyjen vaikutuskanavien ja -menettelytapojen rinnalle syntyisi toisenlaisia, “alhaalta ylöspäin” kohoavia ja vähemmän arvattavia kansalaisten aktiivisen vaikuttamisen polkuja ja reittejä, tiloja ja paikkoja. Kokemus kuitenkin osoittaa, että ammattipoliitikot tai virkamieseliitit eivät yleensä katsele suopein silmin sitä, että kansalaiset toimivat arvaamattomasti ja vähät välittävät olemassa olevista rajoista ja reviireistä, hierarkkioista ja komentoketjuista.
Esimerkki: Kun tavalliset Ranskan kansalaiset osoittivat sadointuhansin mieltään työllisyyslakien muutoksia vastaan, niin suomalainen valtamedia asiantuntijoineen oli taipuvainen näkemään tämän kansan voimannäytön “Ranskan kyvyttömyytenä sopeutua EU-talouden vaatimuksiin”, siis oletetun tai kuvitellun kokonaisuuden “Ranska” ongelmana, jota lihaa ja verta olevien ihmisten mielenilmaukset vain oirehtivat! Kuinka moni meistä haluaisi kuulla olevansa vain “oire”, ei ihminen, jolla on älyä ja kykyä itse ymmärtää elämänsä, isänmaansa ja muun ympäröivän maailman ongelmia? Nämä kaksi esimerkkiä riittänevät kuvaamaan sitä kapeaa ja elitististä “demokratiakonseptiota”, joka on vallalla myös omassa maassamme.
Toisaalta tiedämme, että “demokratia” tarkoittaa kirjaimellisesti “kansan valtaa”, ja juuri tämän kirjaimellisen tulkintansa vuoksi yhteiskuntien eliitit ymmärsivät aina 1900-luvulle saakka “kansan vallan” uhkana, kielteisenä asiana, joka toteutuessaan johtaisi “anarkiaan” tai “kommunismiin” tai “sosialismiin” (näiden ja demokratian välillä ei nähty tai tehty suurta eroa).
Kun nykyään vetoamme demokratiaan vastustaessamme “kansan vallan” välittömiä ja arvaamattomia ilmauksia, on syytä edelleen muistaa, että demokratia tarkoittaa “kansan valtaa”. Muutoin lankeamme, niin kansalaisina kuin ammattilaisina, sen illuusion valtaan, että demokratia voitaisiin asettaa ja toteuttaa “edustuksellisesti” mutta silti vain “ylhäällä” aktiivisesti “demokratian nimissä” operoiden.
Toinen asia, kunkin oma asia, on sitten se, miten oman vakaumuksemme perusteella suhtaudumme välittömän kansan vallan ilmauksiin tai vaatimuksiin (erityisiin ja yleensä). Niin tai näin, niin “vetoaminen” demokratiaan, kun tarkoituksena on luoda ja uusintaa päätöksenteon hierarkioita tai voima- ja valtasuhteiden järjestelmiä tai jättää taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden mekanismit ennallaan, kuulostaa jokseenkin tekopyhältä hurskastelulta.
Jos taas demokratia on meille “kansan valtaa” (erikseen kirjoitettuna) ja sellaisena arvokasta, niin silloin käsityksemme demokratiasta sopii hyvin yhteen Kantin julkisen järjen käytön vaatimusten kanssa. Toisin sanoen, silloin saatamme vailla tunnontuskia todeta, että työtämme ja elämäämme koskeviin asioihin tarttuminen yhdessä muiden ihmisten tai kansalaisten kanssa, ammattilliset, poliittiset ja muut roolirajat ja -rajoitukset ylittäen ja voittaen on arvokasta, Kantiin viitaten suorastaan ihmisarvoista toimintaa. Tässä toiminnassa olemme toimijasubjekteja, emme vain kohdesubjekteja, joiden tekojenkin lähtökohtana on muiden toiminta normeineen ja lakeineen, ei oma autonominen toiminta eli “itse itselleen lakia säätävä” toiminta. Voimme kysyä, minkälaisissa ideologisissa prosesseissa olemme osallisina tai minkälaisen subjektiuden ja identiteetin näissä prosesseissa itselle passiivisemmin tai aktiivisemmin, huomaamattammekin, omaksumme. Ja vielä: Miten näemme oman asemamme suhteessa yhteiskunnan olennaisiin ja ratkaiseviin muutoksiin ja mistä näkökulmasta muutosta arvioimme ja oman ainutkertaisen elämämme prioriteetit asetamme.
Toista kieltä käyttäen voimme kysyä, mitkä ovat toimintamme intellektuaaliset ehdot ja edellytykset tai missä määrin olemme johtajina intellektuelleja G.H. von Wrightin määritelmän [ylittää alansa] mukaan. Siis tyydymmekö oireiden hoitoon keskittyvän “lääkäri-spesialistin” tehtäviin vai onko meistä “lääkäri-intellektuelleiksi”, jotka näemme myös ammattiroolimme ja tehtävämme perimmäisen mielen ja merkityksen sitä laajemmassa yhteiskunnallisessa ja historiallisessa perspektiivissä?
Varmaa on ainakin se, että miten sitten toimimmekin, toimintamme on aina jollakin tavalla mukana todellisuuden muutoksessa – peruuttamattomassa ja ainutkertaisesta. Joko toimemme kertovat siitä, että olemme passiivisia “koneiston osia” tai muusta, siitä että olemme enemmän kuin virkamme, asioihin tarttuvia ajattelijoita (Brecht) ja intellektuelleja. [Kysymys ei ole mitenkään uusi Suomessakaan. Ajatelkaamme esimerkiksi 1900-luvun alun ns. sortovuosia, jolloin osa keisarin virkamiehistä tyytyi hoitamaan tehtävänsä muiden asettamien vaatimusten mukaan, mutta osa katsoi, että oma virkatehtävän vaatimukset eivät enää voineet mennä vielä suurempien tehtävien edelle. Nyt tämä vastarintaa on helppoa pitää sankarillisena isänmaallisena toimintana, mutta toisin oli aikoinaan, tai toisin on silloin kun kyse on omista valinnoistamme ja teoistamme jälleen sellaisten dramaattisten historiallisten muutosten keskellä ja edessä, jolloin toden totta pitää arvioida, kuinka pitkälle “ammattietiikkamme” virkamiesmoraaliksi tulkittuna meitä velvottaa tottelemaan ja olemaan kuuliaisia [esimerkiksi yliopistossa!].] Tähän kysymykseen kukin aina ja välttämättö joutuu oman tuntonsa ja omantuntonsa mukaan. [Lopetus tähän, ellei aikaa jäljellä.]

4.
Kuten sanottu, on hämmästyttävää, kuinka rohkeasti Immanuel Kant itse käytti omaa järkeään aikansa ahtaissa julkisuuden oloissa. Ehkä kuitenkin vieläkin hämmästyneempänä voi katsella sitä laajalle levinnyttä passiivisuutta, arkuutta tai kyynisyyttä, jolla laman ja sen jälkeisessä Suomessa monet organisaatioidensa johtavissa asemissakin olevat viran- ja toimenhaltijat – mm. yliopistoissa – ovat ottaneet käskyjä vastaan ylemmiltään jaelleet edelleen alemmilleen, toimineet “välttämättöminä” pitämiensä vaatimusten mukaan kuin orjat mutta samalla myös alaikäisyyttään välttäneet vastuunsa julkisen järjen käytön täysikäisyyttä edellyttävillä foorumeilla. Ei ihme, että yhteiskunnallinen valta keskittyy yhä harvempiin käsiin ja loittonee yhä kauemmaksi niiden elämästä, jota se kuitenkin mitä suuremmassa määrin koskee. Toisin sanoen, demokratian paikat vähenevät ja tilat supistuvat ja merkitykset ohenevat suurimmalla vauhdilla juuri silloin kun kansan vallalle ja kansalaisten ammatti- ja roolirajat ylittävile solidaarisille liittoutumille ja intellektuaalis-moraaliselle toiminnalle olisi suurempi tarve kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Kiitos!

© Mikko Lahtinen (2006 ja 2007)