Siirry pääsisältöön

Filosofiaa Sairasvuoteella




Eikö Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888) olekin yksi toiveikkaimmista maalauksista taiteen historiassa! Pieni tyttölapsi, varmaankin nelivuotiaana kohtaamastaan onnettomuudesta toipuva taiteilija itse, katselee huolehtivasti mukiin asettamaansa, hiirenkorvalle puhjennutta koivunoksaa. Teoksen ranskankielinen nimi onkin Première verdure, "Kevään ensivehreys". Lapsi on jo noussut jalkeille, vaikkei pihan leikkeihin vielä olekaan menemistä. Kevään valo täyttää huoneen, valaisee pörröpäisen tytön kasvot ja kirjahyllyn nahkaselkäisiä niteitä. Korituolissa lukeminenkin jo maittaa, eikä selkää tukevasta tyynynliepeestäkään enää lehahda sairasvuoteen tuoksu.
Toipiluus on filosofisesti mitä antoisin aika, kunhan sen malttaa viettää rauhassa, eikä anna tulevien kiireiden valloittaa kuulasta mieltään. Käyttäkäämme influenssamme henkisen elämämme parhaaksi. Älkäämme antako levottoman arjen kevein perustein raskauttaa herkistynyttä mieltämme! Korkeassa kuumeessa, yskänpuuskien ja vuolaan nuhan kurimuksessa, ei kukaan jaksa lukea ja ajatella. Silloin pitää vain yrittää selvitä pahimman ylitse. Mutta kun kuume laskee ja jaksaa jo kannatella kirjaa käsissään, eikä lukeminen enää aiheuta päänsärkyä, on toipiluuden hienoimpien hetkien aika koittanut. Pyytäkäämme jota kuta tuomaan yöpöydällemme Platonin teokset tai Proustin Kadonneen ajan kaikki osat. Nyt niihin on kerrankin tilaisuus rauhassa perehtyä. Mikä onkaan eläytyä Proustin maailmoihin, kun itsekin makaa sängyssä kuin kirjailija konsanaan. Välillä voi nukahtaa ja unissaan tavoitella omia kadonneita aikojaan. Platonin kohdalla saattaa käydä niinkin, että unimaailmoissaan pääsee osalliseksi filosofien symposiumeista. Toipilas ja Sokrates kohtaavat! Sairaslomalla ja unityössä filosofi vasta voikin ahkeroida!
Toipilasaika on nimensä mukaisesti toipumista sairauden kurimuksesta. Tervehtymisen toivo lisääntyy päivä päivältä. Haaveet ulkoilmaan pääsemisestä alkavat olla totta. Pitkän sairauden jälkeen koko maailma näyttää toiselta, siihen voi suhtautua toiveikkaammin kuin ennen sairastumistaan. Sairaus on vienyt ruumiilta voimat mutta vahvistanut hengen! Enää pikku vaivat eivät lannista, eikä mieli tummu aivan vähäisistä vastoinkäymisistä. Sellaisia kohdatessaan kannattaakin palauttaa sairausajan muistot mieleensä. Vaalikaamme sairauden suomia kokemuksia myös terveyden ajan koitettua. Monet pitkän ja vakavan sairauden läpikäyneistä ystävistäni ovatkin seesteistä onnea huokuvia ihmisiä. Jopa nekin, jotka tietävät saaneensa vain lyhyen jatkoajan elämälleen. Silti hekin ovat toipuneet, nimittäin sairautensa aiheuttamasta ensijärkytyksestä. Toipuminen ei ole sama asia kuin tervehtyminen. Ensi mainittu voi myös tarkoittaa mielen tasapainon palaamista, vaikka ruumis olisikin lopullisen kriisinsä kourissa. Toivon ei tarvitse perustua rajattoman elämän lupaukseen. Onneksi! Eihän yksikään ihmisolento, kuolevainen, voi elää ikuisesti. Ehkäpä tietoisuus lähtöhetken läheisyydestä voi jopa rauhoittaa. Enää ei tarvitse arvella, kuinka pitkään kestää tai montako vuotta vielä on jäljellä. Päivät ovat luetut, mutta niitä on sentään vielä edessä.
Mitä terve ihminen voikaan sanoa "tuomionsa" kuulleelle ystävälleen? Aluksi ei juuri mitään. Enintään joitakin väkinäisiä lohdutuksen sanoja. Diagnoosin kuulemisen hetkellä ihminen on yksinäisempi kuin koskaan. Lohduttomuuteen ei kukaan voi tuoda pikaista lohtua. Parhainkaan ystävä ei voi muuta kuin pysytellä tuntumassa, hienovaraisesti viestiä olevansa aivan lähettyvillä. Silloin pitää vain odottaa, että sairas ystävä tekee aloitteen, että rauhallinen keskustelu ja lempeä kanssakäyminen voivat alkaa. Ensimmäisissä keskusteluissa ei ole sijaa juuri muulle kuin sairaudelle. Puhe kääntyy väkisinkin siihen. Hetkellinen nauru ja riemu muuttuvat nopeasti lohduttomaksi itkuksi, epätoivoiseksi peloksi tai katkeruudeksi musertavan sairauden edessä. Silloin myös katkeruus ja pidätellyt tunteet pääsevät valloilleen. Hyvä niin, kunhan ystävä ei ota koko ryöppyä kontolleen, saati ryhdy turhauttavaan kinasteluun ahdistuneen ja järkyttyneen ystävänsä kanssa.
Filosofinen dialogi perustuu tasavertaisuudelle, varsinkin silloin kun kyseessä on ystävien välinen keskustelu. Sairastunut toveri ei ole "potilas", eikä hänen kumppaninsa "hoitaja" ammatin puolesta. Tasavertaisuudessa piilee filosofisen vuorovaikutuksen voima. Kumpikin osapuoli voi ottaa yhdenvertaisena vastuun vuorovaikutuksen edistymisestä, vaikka toinen tovereista onkin vakavasti sairas. Hänen ei tarvitse asettua auttamisen "kohteeksi", vaan hän tarjoaa terveelle ystävälleen raskaan mutta antoisan inhimillisen kokemuksen. Eihän tämäkään ole "pätevä" ja "koulutettu" ammattilainen, vaan omaa ainutkertaista elämäänsä elävä, keskeneräinen ihminen. Kysymys ei olekaan hoitotyöstä, vaan kanssaelämisestä, jolla toki saattaa olla myös "terapeuttista" vaikutusta.
Vuorovaikutuksen "amatöörimäisyydessä" piilevät myös filosofisen vuorovaikutuksen rajoitteet. Mikäli kriisi on erittäin syvä tai tapaukseen sisältyy kohtuuttoman paljon tragiikkaa, ei pelkkä ystävän apu varmastikaan riitä. Silloin tarvitaan ulkopuolista ammattiauttajaa. Silti on syytä miettiä, milloin ystävä sittenkin riittää ja voi olla jopa enemmän ja parempaa kuin virallinen auttaminen. Ehkäpä yllättävän usein. Ja miksei myös päinvastoin? "Amatöörimäisesti" käyttäytyvä hoitoalan ammattilainen saattaa osoittautua erinomaiseksi hoitajaksi. Tällainen likeisyys hoidettaviin sisältää kuitenkin riskejä ja voi käydä työn paineessa liian raskaaksi.
Lopulta myös toivo saa sijaa sairaan sielussa ja alkaa tulla näkyviin vuorovaikutuksessa ystävän kanssa. Vaikka fyysinen tila heikkenisikin, sairaus ei enää ole ainoa puheenaihe. Suuret filosofiset kysymykset elämästä ja kuolemasta, toivosta ja toivottomuudesta tai hyvästä ja huonosta elämästä raottavat sairashuoneen ovea. Tunto oman kuoleman läheisyydestä tarjoaa lähtökohdan filosofiselle pohdiskelulle ihmiselämän yleisestä luonteesta. Sairas alkaa tuntea myötätuntoa aina koko ihmiskuntaa kohtaan. Miten ihmiset ennen ja muualla ovat kohdanneet kuoleman, nähneet siinä myös elämänsä luonnollisen loppuosan? Kuinka paljon hyvää elämässäni onkaan ollut, rakkaita omaisia ja ystäviä, muistorikkaita kokemuksia ja kohtaamisia. Kukapa ei jotakin elämässään katuisi. Kuoleman läheisyydessä ei kuitenkaan kannata tuhlata voimiaan katumuksen kyyneliin. Anteeksi voi toki pyytää ja antaa, tai sopia riidat vihamiestensä kanssa. Tällaiset hyvät teot voivat poistaa katkeruutta, mutta lohduton menneen murehtiminen vain lisää sitä. Varsinkaan sairauden syitä ei hyödytä vatvoa. Mitä se auttaa, jos jälkikäteen kiroaa huonoja elämäntapojaan tai huolimattomuuttaan ratkaisevalla hetkellä? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tapahtunutta ei voi taikoa olemattomiin. Suhtautumistapaansa voi sentään vaikuttaa. Voi jättää menneet taakseen ja yrittää elää lopun elämästään mahdollisimman hyvin. Tällainen muutos vaatii voimaa ja rohkeutta, joskus myös anteeksiantoa. Miksei ystävä, tai vihollinenkin, sitä kuolemaan valmistautuvalle sairaalle soisi? Rohkaisun ja kannustuksen sanat eivät tule koskaan liian myöhään!
Lapsen sairastuminen kuolemanvakavasti on vanhemmille vielä monin verroin kovempi paikka kuin tauti omalla kohdalla. Kuoleva lapsi tarvitsee suurinta hoivaa ja täydellisintä rakkautta. Hänen pelkonsa ei pidä saada uusia aineksia vanhempien masennuksesta ja ahdistuksesta. Heidän olisi pystyttävä omalla voimallaan rohkaisemaan pientä lähtijää suuren matkan edellä. Pieni lapsi kyllä tulee toimeen kuoleman kanssa, eiväthän hammaspeikotkaan ole häntä lannistaneet! Miksi lapsi tulisi saada ymmärtämään oma kuolemansa kuin aikuinen? Miksei lapsen annettaisi kuollakin kuin lapsi? Rauhallisesti, levollisesti, kuin jokailtaiseen uneen vaipuen. Vanhempien jäähyväiset olkoot kauniit ja kauneudessaan kirkkaat. Saakoon pieni kuolla kuin nukahtaisi turvalliseen uneen.
Vanhempien surutyö ei tule koskaan loppumaan. Mutta ei aikaakaan, kun myös lohdutus ja toivo voivat jo tuoda tervehdyksensä vanhempien elämään. Menetetty lapsi ei enää aiheuta vain syvää tyskaa ja suurta ahdistusta, vaan tarjoaa jo kauniin muiston vuosien kulkuun. Haudalle voi jo laskea kukkia polvien pettämättä, surun käymättä ylivoimaiseksi, epätoivon lannistamatta. Lapsi eli aikansa, mutta sen jälkeen hänen muistonsa kultaa vanhempien ja perheen elämän. Lapsen henki voi olla vahvasti läsnä, yhdistää perhettä, vaikka hän ei enää leikkikään keskuudessamme. Muistot eivät kuole, kun niitä vaalii kuin elävää rakkautta. Silloinkin kun kuolema erottaa ystävät tai läheiset toisistaan käsittämättömän nopeasti, syntyy muisto heitä yhdistämään. "Kohtalo eroittaa. Muistot yhdistää", on kirjottu vanhaan huoneentauluun.
Sairaus tulee sittenkin aina yllätyksenä, iskuna päin kasvoja, salakavalasti nurkan takaa hiipien tai ainakin odotettua aiemmin. Sairastumisen jälkeen ei elämä ole entisellään. Alussa, silloin kun voi vain arvailla oireiden alkuperää ja vakavuutta, ahdistus on suurimmillaan. Pian ei enää osaa tehdä eroa sen välillä, mikä johtuu sairaudesta, mikä pelosta ja epätietoisuudesta. Pyörii noidankehässä. Sydänvikainen saattaa jatkuvasti tarkkailla pulssiaan, hätääntyä pienestäkin muljahduksesta ja löytää itsensä sairasautosta paperipussiin hengittämässä. Arvatenkin sairauden aiheuttama voimakas stressitila vain pahentaa oireita ja vie minän yhä pahemmin omaan itsensä syövereihin. Onneksi suurin osa vaivoistamme on kuitenkin melko vaarattomia. Oireiden takana ei ole tappavaa tautia. Silloin inhottavinta on ahdistus, johon neuroottiseksi käynyt mieli jää pyörimään. Ahdistus valtaa sielun ja ruumiin heti heräämisen hetkellä, jos ylipäätään on synkiltä ajatuksiltaan unta illalla saanut. Ainakin uni on ollut kelvottoman katkonaista ja levotonta. Päivällä taas ei saa pelontunteiltaan mitään aikaiseksi. Työstäkään ei ole lääkkeeksi, kun siihen ei pääse käsiksi. Epätietoisuus tulevaisuudesta lamauttaa kuin rakastuneen, jonka suhde on jäänyt junnaamaan paikoillaan.
Mikäli ahdistus ei ole vielä täysin vienyt toimintakykyä, on filosofialla mahdollisuutensa. Sellainen metafysiikka, joka auttaa unohtamaan tuskan lähteet, joka kannustaa ajattelemaan suurimpia ja yleisimpiä olemassaolon kysymyksiä, voi tarjota lohtunsa masentuneelle tai masennuksen lamauttavimman vaiheen jo ohittaneelle. Hankkikaamme lukemiseksemme esimerkiksi Eino Kailan Syvähenkinen elämä. Nämä "keskustelut viimeisistä kysymyksistä" on päivätty sotakesänä 1943. Eubulos ja Aristofilos käyvät keskusteluaan Suomen ulkosaariston kallioluodolla: "Olemmehan tässä kuin kaksi Kreikan viisasta yksinäisellä luodolla, jonne ei maailman hälinä kuulu – vai olisivatko nuo huoahdukset, jotka korvani on silloin tällöin tavoittavinaan, kaikuja jostain sodan jymähdyksistä, hyvin kaukaa? Mutta koettakaamme se nyt unohtaa."
Unohtakaamme mekin hetkeksi ahdistuksemme syineen päivineen! Tällainen kevytmielisyys ei suinkaan ole alhaista itsepetosta, saati pelokkuutta ja petturuutta. Unohtaminen kertoo ihmishengen jalosta ja sinnikkäästä pyrkimyksestä nousta siivilleen, lentää korkeuksissa, hakeutua edes hetkeksi pois sotien jymähdyksistä ja muista maailman melskeistä. Filosofian ei aina tarvitse olla aikalais- tai itsekriittistä analyysia tapahtumien keskipisteessä. Aina ei pidä huudahtaa kuin Romeo rippi-isälleen menetettyään Julian:

"Hirteen filosofia!
Jos ei sun oppis Juliaa voi luoda,
kaupunkia siirtää, tuomiota pyörtää,
ei auta se, ei kelpaa; pois se puhe!"
Myös "naiiville" metafysiikalle, arkipäivän puitteisiin liian suurille ajatuksille, on oltava sijansa. Kuten sellaiselle, jonka suureen syliin väsynyt yksilö voi piiloutua: "Yksilöllinen loppumme on yhden ja yhteisen, ihmisen ja äärettömän Elämän kannalta yhtä merkityksetön asia kuin sääsken surinan loppu." Kailan Aristofiloksen lausahdus voi tarjota itsensä ja maailman ahdistamalle mitä lempeintä lääkettä. Ruumiin vaivat, sielun tuskat ja koko maapallon sairaudet ovat sittenkin mitätöntä surinaa ikuisessa ja äärettömässä Elämän kokonaisuudessa. Eteen avautuu taistelukenttä ja sillä viruva Sodan ja rauhan Rostov: [sitaatti]

Ahdistuneen ei tule kantaa huolta suurimpien metafyysisten ajatustensa "katteettomuudesta", "osoitteettomuudesta". Hän tietää kyllä, liiankin hyvin, ettei oma elämä tai ihmiskunnan elämä ole samantekevää, ettei Elämän ikuisuudesta ole oman elämän korvikkeeksi. Kailaa sota masensi ja taistelut piinasivat. Depressio hallitsi 50-vuotispäivilläkin. "Juhlatunnelma ei ottanut syttyäkseen, eikä päivän sankari peitellyt depressiivisiä mielialojaan", siteeraa Niiniluoto paikalla ollutta Ernst Nevanlinnaa. Juuri osallisena olemisen ja mukana elämisen syvä tunto tarjosikin lähtökohdan eräälle suomalaisen filosofian historian syvähenkisimmistä metafyysisistä teoksista. Tuokoon se voimaa elämäämme, älköön viekö siltä lopun rippeitäkin!
Toipumisen kunniaksi on aihetta juhlaan! Kutsukaamme mukaan kaikki ystävämme, jotka ovat olleet tukenamme sairauden vaiheissa. Kriisi on nyt voitettu, potilas on palannut takaisin "ihmisten ilmoille", jättänyt yksinäisyyden ajan taakseen. Mikä onkaan juhlaa järjestäessä, kun tervehtyneeseen alati virtaa uutta voimaa. Sairauden jälkeen moni onkin täynnä tarmoa ja energiaa. Sitä ei kannata haaskata pelkästään työhön, vaikka toki "rästiin" jääneet tehtävät vaativatkin huomiota osakseen. Valistunut työnantaja kuitenkin ymmärtää, ettei pitkän sairasloman viettänyttä työntekijää tule heti alkuun kuormittaa raskailla tehtävillä. Hänen on annettava pikku hiljaa uudelleen orientoitua työhönsä. Työnantajan ymmärtämättömyys johtaa karmeimpiin seurauksiin silloin kun sairauden syynä on ollut työuupumus. Siitä toipuvalle on pahinta myrkkyä tyly paluu samojen uuvuttavien tehtävien ääreen. Tilanne käy nopeasti entistäkin huonommaksi, varsinkin jos työntekijä joutuu urakoimaan myös sairauden aikana tekemättä jääneet työt. Ei aikaakaan kun hän on jälleen vajonnut masennuksen alhoon ja ahdistuksen syöveriin.
Valistunut työnantaja ei sorru näin tökeröön menettelyyn. Hän ymmärtää, että masennuksesta ja uupumuksesta toipunut, kriisinsä selvittänyt työntekijä voi olla todellinen tarmonpesä, kunhan hän saa kaikessa rauhassa virittäytyä työnsä taajuudelle. Jos työnantaja vielä oivaltaa keskustella työntekijänsä kanssa uupumuksen syistä ja näiden ehkäisemisestä vastaisuudessa, niin silloin vasta onkin luvassa mainiota tulosta. Työuupumuksen läpikäyneet ovat kuin "sotaveteraaneja", jotka välittävät uusille sukupolville kokemuksiaan sodan ja rauhan kysymyksistä. Kriisit läpikäynyt työntekijä voi opettaa kokemattomammille kollegoilleen olennaisia asioita niin uupumisesta kuin sen ehkäisemisestä ja voittamisestakin. Ihannetapauksessa työpaikan henki todella kohentuu, kun kokeneemmat ja kokemattomammat sotaratsut yhdessä ideoivat uusia työmenetelmiä, jotka voivat tuottaa tulosta polttamatta ketään loppuun. Kysymys on innostuksesta ja moraalista. Kuinka kukin voi kannustaa toistaan oivallisiin suorituksiin, miten syntyy työilmapiiri, joka ruokkii innostusta ja tämä siivittää työntekijöitä parhaimpiin suorituksiinsa? Kääntäen: mistä johtuukaan se, että työntekijän piiskaaminen yhä suurempiin ponnistuksiin ei tuotakaan toivottua tulosta, vaan johtaa sairaslomiin, väsähtäneeseen ja näköalattomaan puurtamiseen, näennäisen tehokkaaseen pakertamiseen?
Siis, saakoon toipunut työntekijä rauhassa juhlia tervehtymistään! Ehkäpä työnantajan kustantama rentouttava lomamatka sairasloman päälle voisi nyt olla paikallaan. Useinhan työnantajat nuukailevat henkilöstönsä lomailun ja muiden nautintojen kohdalla. Silloin kun kaikki lähtevät yhdessä "virkistäytymään", onkin perillä odottamassa jos jonkinlaista työnantajan järjestämään suoritetta. "Yhteishengen" kohottamisen nimissä pitää tehdä ryhmätöitä, istua aivoriihissä, osallistua "elämysseikkailuihin" tai "leikkimielisiin" kilpailuihin naapurifirman työntekijöitä vastaan. Teatteri- tai oopperailtakin käy työstä, jos sinne ei saa mennä omassa rauhassaan tai kahden kumppaninsa kanssa, vaan väliajalla ja esityksen jälkeen pitää solmia kontakteja ja viihdyttää asiakkaita. Aivan toista on se, kun työnantaja järjestää henkilökunnalle kausiliput konsertteihin, oopperaan, tai stadionille, eikä ollenkaan valvo, miten kukin "henkilökuntaetuaan" käyttää. Ooperan, teatterin tai ravintoloiden muun asiakaskunnankin kannalta olisi perin kohteliasta, jos salit eivät täyttyisi puoli pakolla paikalle raahatuista, pitkästyneistä "sponsorin" edustajista.
Hienoa olisi, jos työntekijät saisivat yksin tai yhdessätuumin laatia itse lomasuunnitelmansa, ja työnantajalle jäisi vain kupeen kaivamisen vaiva. Miltä tuntuisikaan maailmaa ristiin rastiin kiertävästä, perhettään laiminlyövästä myyntimiehestä, jos pomo kutsuisi pakeilleen ja ehdottaisi kunnon perhelomaa kaikkien noiden stressaavien kauppamatkojen vastapainoksi? Ota perheesi ja lähde vaikka Bahamasiin tai Roomaan pariksi viikoksi, me kyllä hoidamme kustannukset! Millainen välittämisen tuntu tällaisesta syntyisikään niin työntekijälle kuin hänen koko perheelleen!
Immanuel Kant kiteyttää valistusfilosofian periaatteen lauseeksi "käytä rohkeasti omaa järkeäsi!". Tähän vain harva pystyy, vaikka kaikilla on siihen lahjoja. Rohkea järjenkäyttö edellyttää täysikäisyyttä, mihin puolestaan ei riitä tietty määrä ikävuosia. Täysikäiseksi tuleminen vaatii vapautumista holhoojien vallasta:
"Säännöt ja kaavat, nämä ihmisen luonnonlahjojen järkevän käytön tai pikemminkin väärinkäytön mekaaniset työkalut, ovat ikuisen alaikäisyyden jalkarautoja. Ja jos joku yrittäisi irtautua niistä, hän pystyisi hyppäämään hyvin kapeankin ojan yli vain epävarmasti, koska ei ole tottunut sellaiseen vapaaseen liikkumiseen. Tämän vuoksi vain harvat ovat onnistuneet omaa henkeään muokkaamalla irrottautumaan alaikäisyydestä ja vielä kävelemäänkin varmasti." (s. 78)
Kantin kohdalla pitkä siteeraus on paikallaan, vaikka hänen sanansa kumpuavatkin yli 200 vuoden takaisesta todellisuudesta. Siinä alaikäisyys merkitsi alamaisuutta hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Oman aikamme alaikäisyys toteutuu arkipäiväisimmillään työpaikoilla. Silloin kun työntekijä tietoisesti tai alitajuisesti yrittää pähkäillä, mitä häneltä seuraavaksi odotetaan ja tullaan vaatimaan. Kun hän ei itse voi laatia sääntöjään ja kaavojaan, vaan joku muu on ne tehnyt hänen noudatettavakseen. Harva laiminlyö Kantin viisaita sanoja oman "yksityiselämänsä" kohdalla. Kotona, harrastuksissa, vapaa-aikana ihmiset yltävät usein täysi-ikäisyyteen. Eräs tuttavani, tehtaassa vuosikymmenien työn tehnyt sähkömies ihmetteli, että samat kaverit, jotka kotioloissaan osaavat tehdä vaikka mitä, muuttuvat tehdassalissa "tyhmiksi". Päättäväisistä ja monitaitoisista kansalaisista tulee yht'äkkiä epävarmoja ja passiivisia alamaisia. Tällainen muodonmuutos on kuulemma käynyt yhä yleisemmäksi, kun ammattimiesten perinteisten taitojen ja pitkän kokemuksen kunnioitus on romahtanut. Korkeat koulut käyneet nuoret "insinöörinklopit" suhtautuvat ylimielisesti pitkän linjan taitajiin. Ilmeisesti moiset "klopit" eivät katso oppivansa siitä pitkästä elämän- ja työkokemuksesta, joka vanhoilla tekijöillä on. Tällaiselle kokemustiedon ennen niin korkealle arvostetulle lajityypille ei kai ole käyttöä uudessa "it-maailmassa". Sitä paitsi, taitavathan ammattimiehen pienet lapsenlapsetkin it-tiedon hallinnan menetelmät paljon paremmin kuin avuttomat isovanhempansa. Seuraus on suuri paradoksi: nuoret "klopit" suhtautuvat vanhoihin tekijöihin kuin alaikäisiin lapsiin! Tässä alaikäistävä työkulttuuri todella materialisoituu.
Sairaus on kriisi, mutta jokainen kriisi ei ole huono asia. Sanakirja ilmoittaa perin lohdullisesti, että kriisi tarkoittaa käännettä tai murrosta - huonompaan tai parempaan. Epäilemättä kannattaakin suosia kriisin laajaa tulkintaa, eikä sitä tavallista, jossa kriisi kuin kriisi nähdään pahana häiriönä, elämän onnettomana käännekohtana. Jos kriisi voi merkitä myös käännettä parempaan, niin silloinhan sellaista tulisi jopa toivoa osuvaksi kohdalleen! Kukapa nyt sairastua haluaisi tai uupua työssään. Silti tällaisetkin kokemukset voivat osoittautua elämän onnekkaiksi käänteiksi. Machiavellin mukaan kukaan ei voi täysin määrätä kohtalostaan, toinen puoli siitä on Fortunan, sokean Onnettaren käsissä. Toiseen puoleen voimme kuitenkin vaikuttaa, mikäli emme turhanpäiten lankea fatalismiin, toivottomaan kohtalonuskoon. Sairaudet ja muut kriisit tulevat usein "kohtalon iskuina", mutta kriisiemme "hallinnassa" meillä on paljon vaikutusvaltaa. Juuri niin paljon, että voimme kääntää huonon kriisin hyväksi kriisiksi elämässämme. Silloin toipuminen voi alkaa, ja kevään ensivehreys puhkeaa koivunoksaan!

© Mikko Lahtinen (2001)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa

Miekalla, nälällä ja rutolla (Lapuan tuomiokirkon kattomaalaus, Paavo Leinonen 1927) Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää, siellä sydän iloitsevi, silmä riemun näyttää. (Kotomaamme) Katsaus poliittisen väkivallan ja terrorin historiaan Suomessa 1. Terrorismi, terroristi ja terrori (ruots. terrorism, terrorist, terror) löivät itsensä läpi sanomalehtiä lukevan suomen- ja ruotsinkielisen yleisön keskuudessa 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Venäjältä kantautui tuolloin yhä uusia uutisia vallankumouksellisten ryhmittymien suunnittelemista ja tekemistä attentaateista keisarinvaltaan vastaan. Maaliskuussa 1881, kun Venäjän demokratisoimista vaatineen Narodnaja voljan ("Kansan tahto") "nichilistit" lopulta onnistuivat surmaamaan pommi-iskulla Aleksanteri II:n, kirjoitukset terrorismista ja sen ankarista vastatoimista vyöryivät toden teolla myös Suomen suuriruhtinaskunnan päivänjulkisuuteen, joskin jo pari vuotta aiempi keisarin murhayritys oli saa
Mikko Lahtinen Anni mirabiles – Aatos ja tamperelainen filosofia 1990-luvun alkupuolella Juhlapuhe Tampereen yliopiston filosofian ainejärjestö Aatoksen 50-vuotisjuhlassa 11. maaliskuuta 2023 Hyvät ystävät! Kiitän lämpimästi kutsusta tulla puhumaan Aatoksemme 50-vuotisjuhlaan. Tosin kutsun esittäjiä voi moittia mielikuvituksen puutteesta, sillä pidin juhlapuheen myös 30-vuotisjuhlassa vuonna 2005 (sekin löytyy blogistani Hic Rhodus ) – siis 18 vuotta sitten. Vaikuttaa siltä, että filosofit eivät saavukaan paikalle vasta juhlien jälkeen, post festum , kuten Hegel väitti, vaan jopa kaksi vuotta etuajassa! Tai sitten on niin, että vuonna 2005 he olivat vielä tosihegeliläisiä ja kokoontuivat kaksi vuotta myöhässä. Alkuviikosta sainkin kuulla, että uusi tutkimus paljastaa Aatoksen syntyneen jo 1973. Kutsun välittänyt Aatoksen nykyinen puheenjohtaja Vasko Pantzar kirjoitti minulle, että ”Aatos on kuulemma 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla aktivoitunut kunnolla … Kuulisimme mieluusti ajatu

Arvoisa juhlaväki – Aatos 30 vuotta!

Tay:n filosofian ainejärjestö Aatoksen 30-vuotisjuhlassa 20.10.2005 Arvoisa Aatos ja muu juhlaväki! Kiitos kutsusta tulla tänne ylioppilastalolle Aatoksen seminaariin, itselleni ensimmäiseen sitten vuoden 1993 Filosofian opiskelijaseminaarin Filosofian tulevaisuus. 1. En tiedä, miksi minun tehtäväni on valaista tamperelaisen filosofian historian takavuosien tapahtumia, sillä sen lisäksi, että en niitä enää muista tai muistan väärin, en ole koskaan pitänyt itseäni tamperelaisena enkä ainakaan ”tamperelaisena filosofian opiskelijana”, opiskelijana ja yliopiston miehenä kyllä. Totta on, että olen opiskellut Tampereen yliopistossa filosofiaa vuodesta 1985, pääaineopiskelijana 1987-94, ja jatko-opiskelijana 1994 alkaen. Filosofian lisensiaatiksi valmistuin muistaakseni syksyllä 1996, mutta väitöskirjani hyväksyttiin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, valtio-opin alalla vuonna 1997. Tästä aineesta olin valmistunut maisteriksi keväällä 1989. Varsinkin valtio-opin väitöskirjani oli orien