13.8.2007

Lectio praecursoria 21.11.1997





Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö

Gustave Flaubert, joka työsti viime vuosisadan loppupuolella Valmiiden ajatusten sanakirjaansa, selvittää sanan ‘machia¬vellismi’ kohdalla:

“Hirmuinen ja kauhistuttava ilmaus, jota ei voi lausua tuntematta väristyksiä selkäpiissään”.


Tietenkin Flaubertin äänessä on ironiaa. Valistuneen edeltäjänsä Rousseaun lailla hän itse tiesi, ettei Machiavelli ole sama asia kuin tyrannien machiavellismi. Tai että jokainen machiavellistiksi leimattu olisi välttämättä tyranni. Olivatko machiavellismi ja Machiavelli sitten sama asia Flaubertin kanssakansalaisille? ‘Machiavel¬lismia’ edeltävässä hakusa¬nassa ‘Machiavelli’, Flaubert esittää:

“‘Varsinainen lurjus’, vaikkette olekaan lukenut hänen kirjoituksiaan.”


Ehkä oli niin, että 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen elänyt porvaristo — siis Flaubertin lukijakunta — todellakin ajatteli, että Machiavelli on lurjus, joka Ruhtinaassaan opettaa muille lurjuksille hirmuisia ja kauhistuttavia hallitsemisen taitoja, machiavellismia. Toisaalta on muistettava, että tämä samainen porvaristo oli vähemmän kuin sata vuotta aikaisemmin kukistanut määrätietoisin ottein omat tyranninsa, aateliston ja sen kuninkaan. Vuoden 1789 porvaristo ei suinkaan ollut kavahtanut Machiavellin teosten machiavellistisiksi sanottuja ohjeita. Se oli varsin hyvin ymmärtänyt ikivanhan periaatteen: vihollista vastaan on taisteltava sen omilla aseilla. Tämän idean Rousseau kiteyttää Yhteiskuntasopimuksessaan näin:

“Huijaten antavansa opetusta kuninkaille, onkin hän [Machiavelli] jakanut tärkeitä opetuksia kansoille” (Rousseau 1988, 121)


Oliko porvaristo unohtanut oppimansa tai muuttanut mieltään kavahdettuaan terrorin vuosia tai Napoleonin sotia? Tähän Flaubert ei vastaa. Mitä siihen voisi vastata? Helppo vastaus on raamatullisuudessaan ikivanha: “joka miekkaan tarttuu, se siihen uppoaa”. Tältä pohjalta voitaisiin ajatella, että porvaristo oli huomannut erehtyneensä ja omaksui nyt kolmannen ikivanhan opin: “viholliselle tulee kääntää toinen¬kin poski”. Tällainen selitys on kuitenkin epäuskottava, kun muistaa, että Flaubertin sanojen kohteena on luokka, joka ei hallinnut vain Ranskassa, vaan jonka hegemonia kattoi koko läntisen maailman ja ulottui muihin maanosiin saakka. [Tämä porvaristo ei suinkaan käännellyt poskiaan jokaiselle vastaantulijalle, vaan päinvastoin, edellytti muilta tällaista nöyryyttä.]
Flaubertin ja Rousseaun ajan porvariston välillä onkin olennainen ero: Rousseaun, saati sitten Machiavellin aikakau¬della, porvaristo oli alistettu ihmisjoukko, Flaubertin ajan porvaristo on jo johtava (alistava) luokka. Tämä ero tuottaa myös eron suhteessa Machiavelliin ja machiavellismiin — kuten, sivumennen sanoen, myös suhteessa valistuksen ihmisyyden ihanteisiin: universaaliseen vapauteen, tasavertaan ja veljeyteen.
Jos ylipäätään ajatellaan, että sanoilla on merkitystä, niin voidaan sanoa, että Flaubertin kanssakansalaisten käsitys ei kerro naiiviudesta, vaan käytännöllisestä viisaudesta: He oivalsivat Machiavellin ajatusten subversiivisen luonteen varsin hyvin. Oman historiansa muistaen he tiesivät, että Ruhtinas on vaarallinen ase kumouk¬sellisen käsissä. Ei tietenkään tuo pieni kirja itse, vaan ne vallan ottamisen ja käyttämisen opit, joita tämä sisältää ja — ennen muuta — joista myös alistetut saattaavat ottaa vaarin.

Ei aikaakaan, kun oltiin Pariisin kommuunissa ja sitten 1900-luvun alkuvuosikymmenten vallankumouk¬sissa ja ensimmäisessä maailmansodassa. Nämä tulen ja raudan vuodet olivat kuitenkin vain 1900-luvun carmen saecularen ensirivit, kuten Leino kummallisen selvästi näki jo vuonna 1902 kaukaisesta Suomesta:

Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee, rauta
riidat ratkaisee.
— Aika laulaa lauluaan.

Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta
raudan kukistaa. —
Kurja, vaivainen vuosisata! (s. 262)


Eric Hobsbawm summaa vuosisadan välisaldon teoksessaan Age of Extremes: The Short Twentieth Century [“Äärimmäisyyksien aika: Lyhyt 20. vuosisata”]: Vuosien 1914-1990 välisenä ajanjaksona ihminen on ollut teoillaan ja päätöksillään osasyyllinen 187 miljoonan lajitoverinsa kuolemaan. 1900-luku voidaankin määritellä super- tai megamachiavellismin vuosisadaksi. Sen näytelmiin verrattuna Breitenfeldin taistelu syksyllä 1631 tai vielä Waterloo kesällä 1815 olivat kaikessa ruudinsavuisuudessaan tinasotilaiden leikkiä. [Tai ympäristö¬kriisit]
Onko siis niin, että Hitler, Stalin ja vähäisemmät tyrannit veivät äärirajoilleen sen, mitä Flaubertin aikalaiset tai Leino saattoivat vain pelätä? Epäilemättä näin on. Mutta, niin toivottavaa kuin se olisikin, nämäkään tyrannit eivät sentään yksin ansaitse kaikkea kunniaa. Pommitettiinhan Lontoon lisäksi Dresden, Hiroshima, Nagasaki ja Vietnamin viidakot. Parempi puolikaan porvaristoa ei ollut unohtanut vanhaa viisautta eli taistelua vihollisen aseilla vihollista vastaan, tyrannin aseilla tyrannia vastaan. Eric Hobsbawm kuitenkin [ikävästi] muistuttaa, että barbaria on tarttuvaa lajia. Paholaismaista vihollista vastaan oli oikeutettua käyttää mitä tahansa konsteja. Jos ainoa tapa tuhota paholainen olivat paholaismaiset keinot, niin näitä voitiin käyttää. (NLR, 49)
Epäilemättä Hitler oli eräänlainen paholainen, ilmeisesti myös italialaiset ja japanilaiset olivat sellaisia, kun kerran olivat saksalaisten kanssa liittoutuneet. Mutta entä sitten vietnamilaiset tai kolmas maailma tai muu luomakunta ylipäätään? Näiden näkökulmasta katsottuna saattaa mieleen juolahtaa seuraava ajatus: Tyranneja, tai hobsbawmilaisittain barbaareja, ovat myös ne, jotka omat etunsa turvatakseen valjastavat muut maanosat ja luomakunnan jäsenet omien päämääriensä ajamiseen.
Vaikka hyväksyttäisiinkin se, että liittoutuneiden ja akselivaltojen välillä on moraalinen laatuero, emme voi vielä tällä perusteella päätellä, että “vapaa maailma” olisi hyvän valtakunta. Ehkä pienempikin paha on kyllin paha, jos sitä katsotaan esimerkiksi afrikkalaisesta tai latinalais-amerikkalaisesta näkökul¬masta. Saattaa olla, että näiden maanosien ihmisjoukkojen näkökulmasta oikeuden¬mukai¬suus maapallolla tarkoittaa jotakin muuta kuin länsimaissa on totuttu ajattelemaan. Ajattelihan jo länsimaiden työväenluokka toisin, kunnes ymmärsi, että olemassa oleva maailmanjärjestys oli sillekin parempi vaihtoehto kuin maailma, joka ei sovi Mercatorin projektioon.

[Nähtäväksi jää, mihin historia ihmiskunnan tässä kuljettaa. machiavellismin ja machiavellin ymmär¬tä¬misen kannalta tämä historia on kuitenkin mielenkiin¬toinen asia.]

Vaikkei koko vastuu 187 miljoonasta kuolleesta lankea 1900-luvun historian alhaisille tyranneille, nämä ovat auttaneet vapaata maailmaa oikeuttamaan itsensä. Rosvot ja varkaat eivät ole pelkästään pahantekijöitä, vaan heistä on myös oma hyötynsä. (Kyse on mainitusta pienemmän pahan periaatteesta.) Pahan pahuutta korostamalla saa vahvistettua omaa ja muidenkin uskoa omaan hyvyytensä. On parempi rajata tyrannian käsite koskemaan vain poikkeuksellisen verisiä hallitsijoita — joko historian attiloita tai oman ajan hitlerejä ja stalineja. [On viisasta ajatella, että 1800- ja 1900-luvun ihminen ja hänen yhteiskuntansa ovat itsestäänselvästi jotakin parempaa, oikeudenmukaisempaa ja kehittyneempää kuin Machiavellin teoksissaan kuvaamat “alkeelliset” ruhtinaskunnat ja tasavallat.] On viisasta ajatella moraalin ja oikeuden kysymykset sen ylevän “vapauden valtakunnan” kansalaisiksi, johon jo kuuluivat taiteen ja kulttuurin asiat. On [myös] viisasta nähdä moraali ennemmin sanoissa kuin teoissa. [On viisasta ajatella, että ihmiskunta oli luonnontieteiden ohessa edennyt aimoharppauksin myös ihmistieteissä.]
1900-luvun todellisuus osoittaa kuitenkin toiseen, valistuksen universaalien arvojen unohtamisen ja uuden barbarian suuntaan. Mitä enemmän porvariston johtamalla vapaalla maailmalla oli omia etujaan ajettavanaan, sitä vähemmän se enää oli kiinnostunut vaalimaan valistuksen perintöään.
Machiavellin silmin nähtynä 1900-luvun hallitsevien ihmisryhmien käymiä sotia ja rauhanajan toimia oikeuttavat filosofiat ovatkin uskomuksia, jotka vaikut¬tavat totuutena. Machiavellin epäilyttävyys — jonka jo Flaubertin kanssa¬kansalaiset oivalsivat — juontuukin siitä, että hän tohti kysyä totuuden, hyvyyden ja kauneuden hintaa sekä lähtökohtia.
Mutta hän ei tarjoa tilalle uutta totuutta, vaan uuden ruhtinaan. Toki tämä voi saada tyrannin leiman otsaansa. Mutta tätä ei pidä ottaa liiaan todesta, sillä lempeältä näyttävä hallitsija voi joskus ollakin tyranni; julmurina pidetty taas ei:

“Cesare Borgiaa pidettiin julmana: sittenkin juuri tämä hänen julmuutensa piti Romagnan koossa, yhtenäisenä, rauhallisena ja uskollisena. Jos asiaa tarkoin harkitaan, havaitaan hänen olleen paljon lempeämmän kuin Firenzen kansan, joka julman nimeä välttääkseen salli Pistoian kaupungin joutua perikatoon.” (R, XVII, 92)


Historiasta on vaikea löytää toista sukua, joka maineensa mustuudella löisi Borgiat laudalta. Jo Machiavelli tiesi tämän maineen, mutta silti hän näki Cesaressa hyväntekijän. Machiavelli ihailee Cesarea, joka vuoden 1502 viimeisenä päivänä kuristutti hengiltä paljon parempimaineisemman suvun, Orsinien, päämiehet; samoin kuin tuhosi Colonnain suvun. Myös siteeraamani kohta viittaa tähän arvovalintaan: Colonnat ja Orsinit edustivat Machiavellille sitä kaupunki¬valtiollista anarkistista ja barbaarista maailmaa, jossa harvat mahtavat kävivät loputtomia keskinäisiä sotiaan saamatta selvää toisistaan. Italian kansalle, kuten kaupunkiporvaristolle, tämä merkitsi levottomia elinoloja. Cesare sen sijaan kyseen¬alaisti harvojen mahtavien aseman ja koko kaupunki¬valtio¬järjestelmän [ja ehkä samalla renessanssin korkeakulttuurin].
Mikäli Machiavelliin on uskominen, Cesaren harvoihin mahtaviin kohdistamat julmat toimet ainakin lupasivat “lempeämpiä” elämän ehtoja ja edellytyksiä kansalle. Tietenkin Cesare itsekin hyötyi tästä liitosta monien kanssa. Ellei Rouva Fortuna olisi puuttunut peliin, Cesaresta olisi tullut Pohjois- ja Keski-Italian hallitsija. [Vakaa kansa.]
Mikä totuus historiallisesti katsoen sitten onkaan, joka tapauksessa Machiavelli kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

1.) Lempeältä näyttävän hallitsijan teot voivat olla todellisilta vaikutuksiltaan julmempia kuin tyran¬niksi leimatun toimet.

2.) Vaikka Cesare näyttikin tyrannilta ja käytti tyrannin keinoja, monien mielestä hän oli aiempia lempeämpi hallitsija.


Tavallinen rahvas ei hyväksynyt Cesarea ystäväkseen pelkästään typeryyttään, vaan siksi että tämän hallinnon myötä koittivat rauhallisemmat ajat. Tässä valossa arvioituna olisi tietenkin ollut Orsinien ja Colonnien edun mukaista, että myös kansa olisi leimannut tyrannin keinoja käyttävän Cesaren tyranniksi. Orsineilta ja Colonnilta puuttuivat kuitenkin sellaiset ideologiset aseet, joiden avulla he olisivat voineet tällaisen mustamaalauskampanjan järjestää. He eivät osanneet toimia niin taitavasti, että Cesare olisi saatu näyttä¬mään pahalta kansan silmissä. Ainakin pahemmalta kuin nämä suvut itse. Monet näkivät heidän lempeytensä taakse, tunsivat ruumiissaan lempeyden kivuliaat vaikutukset. Monet oivalsivat intuitiivisesti sen, minkä Rousseau sanoo jääneen oivaltamatta:

“Siviiliyhteiskunnan todellinen perustaja oli se, joka kappaleen maata aidattuaan keksi sanoa ‘tämä kuuluu minulle’, ja tavoitti kuulijoita, jotka olivat riittävän yksinkertaisia uskoakseen häntä. Kuinka monelta rikokselta, sodalta, murhalta ja kuinka monelta kärsimykseltä ja kauhunhetkeltä olisikaan voinut ihmislajin säästää se, joka olisi noita rajapyykkejä irtikiskoessaan tai noita rajaojia täyttäessään huutanut kanssaihmisilleen: ‘Älkää uskoko tuota petkuttajaa. Olette kadotettuja, jos unohdatte että maan antimet kuuluvat kaikille ja ettei itse maa kuulu kenellekään.” (e. 55 / r. 109)


Machiavelli olikin eräs niistä, joilta Rousseau omaksui seuraavan kiinnostavan yhtälön: Mitä rikkaampi, sitä enemmän omia etuja ja etuoikeuksia puolustettavanaan, sitä suurempi tyranni; vaikkei käyttäytyisikään kuin tyranni — ainakaan omiensa keskuudessa.
Tässä saattaa myös piillä ns. kehittyneen maailman Akhilleen kantapää: Kolmannen maailman silmin katsottuna ja sen ruumiilla tunnettuna vapaan maailman teot näyttävät ja tuntuvat tyrannin teoilta vaikka tuottavatkin meille mielihyvää. Kolmannen maailman silmin katsottuna esimerkiksi Islamin toinen invaasio länteen ei ehkä olisikaan tyrannian invaasio, vaan oikeutettu nousu vapaan maailman omasta mielestään demokraattisuudessaan “antimachiavellistista” vallan¬käyttöä vastaan. Epäilemättä tällainen invaasio tuntuisi lännen tai pohjoisen ihmisestä tyrannialta, sillä veisihän se pohjan miellyttävältä maailmanherran elämältä. Kolmannen maailman ihmisen elämään sillä saattaisi kuitenkin olla samantapainen vaikutus kuin Cesare Borgian toimilla Romagnan väestöön.

* * *

Se, mitä Louis Althusserin Machiavelli-tulkinta (De Sanctisin ja Gramscin tulkinnat taustatraditionaan) auttaa ymmär¬tämään, on Machiavellin ajattelun yhtä aikaa realistinen ja utopistinen luonne. Porvariston historia on tästä hyvä esimerkki. Tämän historian alkuvaiheissa kirjoittaneen Machiavellin edessä oli atomistisuudessaan kaoottinen Apenniinien niemimaa, jota leimasi kaupunkivaltioiden ja ulkomaisten hallit¬sijoiden (ranskalaisten ja espanjalaisten) sekä paavin hovin keskinäiskamppailut. Tälle padottomalle ja suluttomalle tasangolle Cesare Borgia toi hetkeksi häiväh¬dyksen jostakin muusta. Keskitetystä, laaja-alaisesta valtiosta, jossa monet, kuten kaupunki¬porvaristo, olisi ehkä voinut elää ja toimia vakaampien ja turvallisempien elämän ehtojen ja edellytysten vallitessa. Kun Machiavelli Ruhtinaan viimeisessä luvussa vetoaa uuteen ruhtinaaseen, joka yhdistäisi niemimaan, ei hän tietenkään nähnyt edessään tulevien kansallisvaltioiden ja porvarillisten yhteiskuntien muodostamaa Eurooppaa. Mitä hän näki, on loppujen lopuksi sivuseikka. Olennaisempaa on kiinnittää huomiota hänen tapaansa nähdä.
Vaikka Machiavelli Discorsi-teoksessaan viittaakin Polybiuksen käsitykseen historiasta ikuisena kehänä, jossa kehitys vääjäämättä muuttuu korruptioksi jne, Machiavelli ei tyydy tähän. Vaikka ihminen olisikin peto toiselle, tai alati muuttumassa pedoksi, on hänen mielestään mahdol¬lista luoda sellainen erityislaatuinen hallitusmuoto, joka voi estää tämän yleisen luonnon raaimman esilletulon. Tämä muoto oli uuden ruhtinaan ja monien väliselle liitolle perustuva valtio.
Althusser auttaakin kiinnittämään huomiota erityisen tai poikkeuksellisen asemaan Machiavellin ajattelussa: vaikka ihminen yleensä toimisikin katalasti, on myös mahdollista, siis ei mahdotonta, ettei hän aina toimi näin.
Siitä, että tietyt lainalaisuudet ovat hallinneet asioita aiemmin — jopa aina ennen —, ei seuraa, että ne välttämättä olisivat vaikutusvoimaisia myös nyt tai tulevaisuudessa. Tämä tuo kuvaan mukaan sattuman ja poikkeuksen. Tietenkin nämä aiheuttavat elämässä epävarmuutta ja ennakoimattomuutta, mutta myös mahdolli¬suuksia irtautua pakottavilta tuntuvista ajatus- ja toiminta¬malleista. Niistä malleista, jotka hallitsevat vaikuttavina totuuksina.
Eräs ajatusmalli, josta Machiavelli itse irtaantui, oli näkemys moraalin tai uskonnon ensisijaisuudesta tai perusta¬vuudesta suhteessa politiikkaan. Machiavelli ei kuitenkaan erottanut moraalia politiikasta, vaan hän “politisoi” moraalin. Hän tarkastelee aikansa moraalia, kuten myös uskontoa ja oikeutta, vaikuttavan totuuden näkökulmasta. Vaikuttavana totuutena jumalallisim¬minkin oikeutettu totuus tai yhteis¬kuntajärjestys on ihmisen tekemä. Siksi se voidaan myös kiistää esimerkiksi osoittamalla sen yhteys aikansa ja paikkansa valtasuhteisiin.
Kuten porvariston myöhempi historia kertoo, tämän luokan vapautuminen edellytti vapautumista feodaalisen maailman uskonnollis-luonnonoikeudellisista pyhite¬tyistä periaat¬teista. Kuten olen jo todennut, oli porvaristo hetken päästä jo tuottanut omat vaikuttavat totuutensa, joita 1900-luvun alku koetteli ja 1900-luvun loppu jälleen nakertaa.
Porvariston historia osoittaakin mielenkiintoisella tavalla kohdalliseksi Althusserin Machiavellin teoksista esille nostaman ajatuksen. Sen mukaan politiikan avaruudessa ei ole kiinteitä pisteitä, joiden varauksen moraalinen positii¬visuus tai negatiivisuus voitaisiin ennalta määritellä. Pisteiden paikat vaihtuvat ja varaukset muuttuvat — kuten myös arviointipisteiden. Se, mikä joskus oli positiivinen elonvoima, voi nyt tai tulevaisuudessa olla negatii¬vinen tuhonvoima. [Eikä tässä kaikki, sillä se, mikä toisesta suunnasta katsoen on elämää, voi toisesta suunnasta merkitä kuolemaa jpv.]
Kun Machiavelli Rousseaun lailla ajattelee, että sellaiset ovat tyranneja — julmia tai lempeitä — joilla on etuoikeuksia puolustettavanaan, hän samalla kehottaa varovai¬suuteen ja tarkkaavai¬suuteen sen suhteen, kuka tai mikä tyranniksi leimataan. Tyrannit ovat kuin Rouva fortuna: nopeita ja arvaamattomia liikkeissään. Machia¬vellin mukaan ei ole olemassa niin arvostelu¬kykyistä ihmistä, joka pystyisi kaikkia fortunan kehräämiä lankoja seuraamaan. Samaa pätenee tyrannin ja yleensä poliittisen toiminnan kohdalla. On vaikea tunnistaa, mistä jossakin poliitti¬sessa liikkeessä on kyse, mihin suuntaan liike etenee, hyötyvätkö siitä harvat vai monet, milloin liikkeen suunta vaihtuu, viekö liike perikatoon vai parempaan tulevaisuuteen jne. Koska kukaan ei voi välttää liikettä, siksi sitä on yritettävä kaikella voimalla ja arvostelukyvyllä (virtùlla) ennakoida, myötäillä ja ohjailla.
Tällaiselta näyttää poliittinen avaruus, jonka taivaan¬kappaleiden konjunktoitumisen dynamiikkaa Machiavelli tarkastelee teoksissaan.
Siinä ei mikään ole mahdotonta — tai välttämätöntä; ei edes länsimaiden perikato.

---

[Nyt pyydän arvoisaa vastaväittäjää esittämään ne muistu¬tukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.]

© Mikko Lahtinen (1997)