Suomen synty filosofisena ilmiönä
Esitelmä Tampere-talon Suuressa filosofiatapahtumassa 3.4.2005
Ilmoittamani otsikko Suomen synty filosofisena ilmiönä viittaa kahteen suuntaan – sen lisäksi, että se viittaa Risto Alapuron teokseen Suomen synty paikallisena ilmiönä – toisaalta Suomen syntyhistoriaan, toisaalta tämän ilmiön filosofisiin ulottuvuuksiin. Ilmiön filosofisuus voidaan edelleen tulkita kahdella tavalla. Voimme tutkia sekä filosofian tosiasiallista asemaa, roolia ja vaikutusta Suomen synnyssä että Suomen syntyä filosofisesta näkökulmasta. Ensi mainitussa tutkimuksen kohteena on suomalaisen filosofian historia yhteyksissään Suomen synnyksi nimitettyyn ilmiöön, jälkimmäisessä Suomen synnyn ilmiö filosofisin käsittein ja teorioin tematisoituna. Seuraavassa ei ole kuitenkaan mahdollista ryhtyä kumpaankaan tehtävään vakavissaan. Ne ovat liian laajoja yhdessä esitelmässä tarkasteltaviksi. Tyydynkin tarkastelemaan Suomen synnyn eräitä olennaisia piirteitä ja nostamaan tätä taustaa vasten esille kaksi suomalaista filosofia ja yhden historian professorin ja nationalistisen ideologin.
Heti alkuun on syytä kysyä, milloin Suomi syntyi. Mainitussa Alapuron teoksessa Suomen syntyprosessia tarkastellaan vuosina 1890–1930. Toisin sanoen Alapuro tarkastelee tutkimansa Huittisten pitäjän paikallishistoriaa ns. ensimmäisistä sortovuosista maailmansodan, itsenäistymisen ja kansalaissodan kautta ensimmäisen tasavallan puoliväliin. Tarkennettuna hänen teoksensa nimi voisikin kuulua ”Itsenäisen Suomen synty paikallisena ilmiönä”. Toisaalta on selvää, että kansallinen itsenäisyys (suvereniteetti) on vain yksi jonkin valtion syntyä määrittävä kriteeri. Varsinkin vanhojen valtakuntien tapauksessa tällaista itsenäistymisen ajankohtaa ei ole määriteltävissä. Ja myös Suomen valtion synnyn tapauksessa tarjolla on tunnetusti myös toinen vaihtoehto, Porvoon maa-/valtiopäivät 1809 ja/tai sitä seuraavat vuosikymmenet (jo Porvoossa - ei vielä Porvoossa - Porvoosta lähtien, jne.). Juuri vanhojen valtakuntien tapauksessa valtiollisen synnyn hetki täytyy määritellä esimerkiksi sen ajankohdan mukaan, jolloin jokin hallitsija yhdisti hajanaiset alueet yhden keskusvallan alaiseksi yhtenäisvaltioksi, kuten Kustaa Vaasa Ruotsin. Olisi kuitenkin outoa väittää, että Italia olisi syntynyt vasta 1860-luvulla, kun maa yhdistyi Sardinian johdolla Vittorio Emmanuel II:n hallitsemaksi Italian valtioksi, sillä onhan ajatus yhtenäisen Italiasta peräisin ainakin renessanssista. Esimerkiksi Machiavelli päätti 1500-luvun alussa Ruhtinaansa seuraaviin Petrarcan säkeisiin:
”Virtù tarttuu aseisiin hullunraivoa vastaan
ja taistelu on oleva lyhyt,
sillä entinen urhoollisuus ei ole vielä sammunut
italialaisten rinnasta.”
Diplomaatin tehtävissä maailmaa laajalti kiertänyt Machiavelli tiesi mistä puhui, sillä hän oli omin silmin saanut nähdä, miten ylivertainen mahti yhden kuninkaan hallitsema Ranskan tai Espanjan valtakunta oli hajanaiseen Apenniinien niemimaahan verrattuna. Toisaalta hänen siteeraamansa Petrarcan säkeet viittaavat italialaisten muinaiseen mutta kadotettuun virtùhun. Machiavellin mukaan se kukoisti Rooman tasavallassa, siis suunnilleen puolitoista vuosituhatta ennen hänen omaa aikaansa. Roomalainen antiikki olikin Machiavellin ”italialaisuuden” aatteellis-ideologinen lähtökohta ja esikuva. Toisaalta häntä kiinnosti renessanssiajattelijalle tyypilliseen tapaan ennen muuta hänen oma aikansa ja siinä elävien aikalaistensa tulevaisuus. Rinascita, ”uudelleen syntyminen”, ei tarkoittanut Rooman tasavallan kopioimista, vaan sen tarjoamien esikuvien ja ideaalien luovaa soveltamista uuteen aikaan. Renessanssi oli vanhan ja uuden leikkauskohta, jossa paluu antiikin ihanteisiin liittyi tietoisuuteen uuden ja ennennäkemättömän epookin koittamisesta.
Machiavellin haave yhdistyneestä Italiasta toteutui vasta kolme ja puoli vuosisataa myöhemmin, mainitulla 1860-luvulla. Silloinkin yhdistyminen sai menneisyyteen viittaavan määreen risorgimento (”virkoaminen”). Mutta toteutuiko Machiavellin haave tuolloinkaan, onko se vieläkään muuttunut asioissa vaikuttavaksi totuudeksi? Vaikka Italia on ollut liki 150 vuotta yhtenäisvaltio, niin tuskin koskaan sitä on voinut pitää ”italialaisuuden” idean elähdyttämänä kansallisvaltiona. Kansallisen yhtenäisyyden puutteesta ja italialaisen nationalismin ongelmista kertoo esimerkiksi voimakkaana vaikuttava juopa etelän ja pohjoisen välillä. Sisiliassa tai Sardiniassa ei välttämättä koeta suurtakaan yhteenkuuluvuutta – paitsi jalkapallon MM-lopputurnauksen aikaan – torinolaisten ja milanolaisten tai edes roomalaisten kanssa. Jos koetaankin, niin niiden omien sukulaisten kanssa, jotka ovat muuttaneet etelästä pohjoiseen siirtotyöläisiksi. Kärjistäen voikin sanoa, että italialialaisen nationalismin projekti onnahtelee edelleenkin. Tähän kiinnitti huomiota jo Antonio Gramsci viime vuosisadan alkupuolella. Hänen mukaansa Italiassa ei ollut ollut sellaista ”kansallista ja populaaria” (nazionale e popolare) voimaa, joka olisi voinut yhdistää italialaiset intellektuaalisesti ja moraalisesti lujaksi ja yhtenäiseksi kansakunnaksi. Italialainen nationalismi on ollut heikkoa ja hajanaista tai autoritaarista ja pompöösiydessään pinnallista (Mussolini, sittemmin Berlusconi), eikä myöskään sinänsä voimakas italialainen työväenliike kyennyt muodostumaan luokkarajat ylittäväksi historialliseksi ja kansalliseksi liittoutumaksi (blocco storico e nazionale). Gramscin kirjoittaessa Vankilavihkojaan (1929-35) olivat fasistit juuri pahemman kerran nöyryyttäneet myös italialaisen työväenliikkeen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, että itse Gramsci ei suinkaan ollut nationalisti sanan tavanomaisessa merkityksessä. Päinvastoin, hänen kriittisten analyysiensa kohteena olivat juuri tavanomaiset nationalistiset pyrkimykset, joissa väestön enemmistölle jäi enemmän tai vähemmän passiivinen statistin asema: kansakunnanrakennustyö ei ollut kansallinen ja populaari hanke (nazionale e popolare). Toisaalta Gramsci esitti, että varsinkin Ranskan vuoden 1789 vallankumouksessa oli ollut kysymys kansallis-populaarista intellektuaalisesta ja moraalisesta uudistuksesta, jota luonnehti laajojen väestönosien aloitteellisuus. (Gramsci ei kuitenkaan idealisoinut Ranskan historiaa, vaan tuo myös esille siihen liittyvät reaktiiviset piirteet.)
Palatkaamme Suomeen ja sen syntyyn. Gramscin näkökulmasta katsottaessa Suomen synnyn ilmiössä kiinnittyy huomio suomalaisen nationalistisen liikkeen historiaan ja ennen muuta nationalistiset aatteet omaksuneiden eliittien ja väestön enemmistön välisten suhteiden organisoitumiseen. Suomenkin synty on monipolvinen tapahtumasarja, eikä johonkin tiettyyn hetkeen ajoittuva tapahtuma. Jo Ruotsinvallan ajalla Suomenlahden itäpuolella esiintyi ajatuksia ”Suomesta” ja ”suomalaisuudesta”, kuten Daniel Jusleniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin esimerkit osoittavat. Jälkikäteen on myös tavallista puhua valtakunnan itäosan väestölle ominaisista ”suomalaisista” toiminta-, ajattelu- ja elämäntavoista. Toisaalta erot läntisten ja itäisten tai eteläisten ja pohjoisten alueiden asukkaiden välillä olivat suuria. Mitään erityisen ”suomalaiskansallista” hämäläisten, savolaisten tai edes varsinaissuomalaisten tavoissa ei ollut puhumattakaan siitä, että rahvas olisi mieltänyt itsensä ennen muuta ”suomalaisiksi”. Kuitenkin on muistettava, että Mikael Agricola suomensi vaivojaan säästämättä raamattua suomeksi. Miksi? Siksikö, että häntä innoitti ajatus suomalaisuudesta vai siksi, että hän piti tärkeänä valtakunnan uskonnon oppien välittämistä myös rahvaan tietoisuuteen? Jälkimmäinen motivii ei ollut mitenkään kansallinen vaan eurooppalainen (protestanttinen).
Joka tapauksessa ”suomalaisuus” kuului kielessä, vaikka murteiden väliset erot olivatkin suurempia kuin kielelliset eroavaisuudet nykyisenä koine-suomen aikana. Luonnollista olikin, että autonomian ajan suomalaisessa nationalismissa kieli kohotettiin keskeiseksi ja samalla kiistellyksi suomalaisuuden kriteeriksi. Italiassa Gramsci taas katsoi, että murrerajojen ylittäminen oli tärkeä kansallis-populaarien yhteyksien edellytys. Samaan viittasi jo Machiavelli kaavaillessaan Danten, Bocaccion ja Petrarcan toscanasta italialaista yleiskieltä.
Suomalaisen nationalismin noustessa mainittuja ammoisia ajattelu-, toiminta- ja elämäntapoja alettiin määritellä erityisesti suomalaisiksi tavoiksi: etniset erityispiirteet työstettiin nationalistisessa projektin käyttöön. Tähän muun muassa kansanrunouden tutkimuksesta ammentavaan uuteen ”kansalliseen” ymmärrykseen liittyi myös puhe ”Suomen kansasta” tai ”Suomen suvun historiasta”. Varsinkin autonomian viimeisissä vaiheissa, sortovuosina, ”Suomen kansasta” saatiin ideologinen ase taistelussa venäläistämistoimia vastaan. Ennen tätä autonomian lopulla nousevaa ja 1930-luvun semifasistisessa nationalismissa kulminoituvaa ”ryssävihan” aikaa ”Suomen kansa” tai ”Suomen talonpoikainen kansa” oli jo työstetty suomalaisen nationalismin, ”fennomanian”, ideologiseksi sloganiksi. Suunnilleen 1840-luvulta 1880-luvun alkupuolelle fennomaanit pitivät päävastustajanaan ”ruotsalaismielisiä”. Näitä löydettiin varsinkin murtuvan sääty-yhteiskunnan eliittien keskuudesta. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, sillä olihan myös useimpien fennomaanijohtajienkin äidinkieli ruotsi ja hekin kuuluivat säätyläistöön, vaikkeivät sen aristokraattiseen osaan. Tunnetuin esimerkki on J.V. Snellman, joka vielä 1840-luvun alkupuolella liitti suomenkielisyyden ja suomalaisuuden toisiinsa ja tuli näin määritelleeksi itsensä sen kansa(kunna)n ulkopuolelle, jonka asialle hän tahtoi omistautua. (Pitikö Snellman itseään ”suomalaisena”, onkin ehkä visaisempi kysymys kuin on ajateltu.) Toisaalta määre ”ruotsalaismielinen” tai ”ruotsalainen” oli monessa tapauksessa täysin epäasiallinen, sillä useimmiten myös ”ruotsalaismielinen” piti itseään mitä suuremmassa määrin suomalaisena ja Suomea isänmaanaan. Esimerkistä käy liberaalien johtomies Leo Mechelin. ”Ruotsalaiseksi” nationalistiksi määrittelikin itsensä vain hyvin harva, kuten panruotsalaisuuden asiaa ajanut Axel Olof Freudenthal.
Äidinkielen perusteella määriteltynä todellisen Suomen kansan muodosti maan suomenkielinen enemmistö, josta suurin osa lukeutui säätyjen ulkopuoliseen yhteiseen kansaan. Suomalainen nationalismi kielipoliittisine ideologioineen ei noussut tästä varsinaisesta kansasta, vaan kansallisuusaatteita alettiin iskostaa siihen ulkoapäin, eliittien suunnasta. Tästä fennomaanien välimatkasta kansaan jo Johan Jakob Nervander terävästi arvosteli toveriaan Snellmania. Miksi moinen ”rakkaus Suomen kansaa kohtaan” oikein roihahti? Esikuvat tulivat tietenkin ulkomailta, kuten Ruotsista ja Saksasta, mutta todelliset motiivit olivat kotoperäisempiä. Ennen muuta kysymys oli vanhojen ja uusien eliittien välisestä kamppailusta. [Ensinnäkin ”suomalaisuutta” oli vahvistettava uhkaavien venäläistämistoimien torjumiseksi, kuten Snellman hyvin oivalsi,] ”Kansa” oli vahva valtti kotimaisten eliittien keskinäisissä kamppailuissa, minkä varsinkin Yrjö Koskinen ja muut jungfennomaanit hyvin ymmärsivät. Jälkimmäinen ”kansastrategia” tuli erityisen ajankohtaiseksi 1860-luvulla valtiopäivien koollekutsumisen ja Aleksanteri II:n aikana aloitettujen suurten ”liberaalien” uudistusten (mm. elinkeinovapaus) myötä. Perinteisesti hyvin suljetut, lähinnä aatelissäätyyn rajatut valtiollisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen väylät alkoivat avautua ennennäkemättömällä tavalla. Tätä avautumista suomalaisuusliike sekä käytti hyväkseen että pyrki monin tavoin edistämään niin taloudessa, politiikassa kuin kulttuurissakin. Taloudessa kysymys oli suomalaisen kapitalismin läpimurrosta, politiikassa mm. säätyvaltiopäivistä sekä seurakunnasta erillisen kunnallishallinnon kehittymisestä, kulttuurissa mm. monenlaisten yhdistysten ja muiden yhteenliittymien muodostumisesta, oppi- ja kansakoulujen sekä yliopiston ja muiden oppilaitosten kehityksestä sekä ns. porvarillisen julkisuuden kehkeytymisestä.
Suomalaisuusliikkeen yhä realistisemmaksi tavoitteeksi muodostui taloudellisissa, poliittisissa ja kulttuurissa eliittirakenteissa toteutuva vallanvaihdos, revoluutio. Suomalaismieliset pyrkivät ja onnistuivat hankkimaan vaikutusvaltaisia asemia niin valtakunnallisella kuin paikallistasollakin. Paikallistasolla keskeisessä asemassa olivat ne mm. metsä- ja maakauppojen myötä vaurastuneet talolliset, jotka varallisuutensakin oikeutuksella ottivat paikkansa paikallisten säätyläisten seuroissa ja muissa kokoontumisissa ja toisaalta alkoivat tehdä eroa itsensä ja tilattoman maalaisväestön välillä, kuten Arvid Järnefelt taiten muotoilee avainromaanissaan Isänmaa (1893-94) tai F.E. Sillanpää yhtä hienosti Hurskaassa kurjuudessa (1919). Paikallinen säätyläiseliitti joutui tekemään tilaa maaseudun uusille isänmaallisille kanssakäymisen muodoille.Vaurastuneilla talollisilla oli myös edellytykset vapauttaa jälkeläisiään talon töistä ja laittaa heidät opintielle, semminkin kun ensin kaupunkeihin ja sitten myös maaseututaajamiin alkoi nousta suomenkielisiä oppikouluja. Nämä fennomaanien sydäntä lähellä olleet (aluksi lähempänä kuin kansakoulut) opinahjot avasivat talonpoikaista koulutietä myös pääkaupungin yliopistoon ja sen kautta valtakunnallisiin tai kunnallisiin virkoihin ja muihin asemiin.
Sitä mukaa kun talonpoikaissäätyisistä muodostui uusi paikallinen eliitti, se vuorostaan alkoi pitäjiensä ja kyliensä seuroissa ja yhdistyksissä iskostaa kansallisuusajattelua maalaisköyhälistön keskuuteen. Se oli jäänyt jokseenkin osattomaksi kapitalismin kehityksen mukanaan tuomasta vauraudesta. Tähän huono-osaisten enemmistöön putosi 1800-luvulla myös moni tilallinen tai talonpoikaissukujen nuorempi jälkeläinen [Sit. Haatainen]. Vaikka suurten nälkävuosien 1867–68 jälkeen absoluuttinen kurjuus jäikin useimpien suomalaisten tapauksessa historiaan, niin suhteelliseen kurjuuden moninaisista muodoista ei ollut puutetta. Tilanteessa, jossa suhteellisesti huono-osaisten suhteellinen ja absoluuttinen lukumäärä alati kasvoi, oli uusien talonpoikaisten eliittien yhä tärkeämpääturv ata asemansa huono-osaisempaan enemmistöön nähden. Kansakunnan varallisuuden tuottamisessa välttämätön tilaton väestö alkoi tuntua myös uhkatekijältä, semminkin kun kehittyneemmistä Euroopan valtioista kantautui huolestuttavia uutisia proletaarisista joukkoliikkeistä ja niiden omaksumista subversiivisista opeista. Työväenseikka alkoi olla yhä haastavampi ongelma myös 1800-luvun jälkipuolen agraarisessa mutta kapitalisoituvassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalaisuusliikkeen johdolla toteutettu valtakunnan ja paikallistason eliittirevoluutio tarvitsi rinnalleen kansan enemmistöön kohdistuvaa uusien eliittien asemaa turvaavaa restauraatiota. Nyt myös tilattoman lasten koulutus tuli tärkeäksi kysymykseksi, sillä mikä olisikaan voinut paremmin sopeuttaa pitäjän pienempiä yhteiskuntaan kuin isänmaallisessa hengessä toteutettu kansakoululaitos. Tällaiseen ei kirkon perinteisestä opetuksesta ollut. (+ Muut motiivit ja kiistat niiden välillä.)
Mainitusta uuden eliittirakenteen lujittamisen pyrkimyksestä kertovat myös 1870-luvulla ilmestyneet fennomaanijohtajien kirjoitukset, kuten Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut historioitsija, valtiopäivämies, fennomaanijohtaja, lehtimies, jne. Yrjö Koskisen Työväenseikka (vuodelta 1874) ja filosofian professori Thiodolf Reinin Liberalismi ja socialismi (1878) ja Kansantalouden uusi oppisuunta (1879). Tämä uusi oppisuunta oli ”katederisosialismia”, jonka keskeisiä hahmoja olivat saksalaisen ns. historiallisen koulukunnan teoreetikot, kuten Wilhelm Roscher ja Gustav Schmoller. Näille oli myös tärkeä rooli Bismarckin Saksassa vuonna 1873 perustetussa Verein für Sozialpolitik -yhdistyksessä. Kapitalismin ”vapaa” kehitys oli osoittautunut ongelmaksi, sillä sääty-yhteiskunnan syrjäyttänyt uusi luokkayhteiskunta tuotti rikkauksien ohella myös kurjuutta ja köyhyyttä. Sinänsä välttämättöminä pidetyt liberaalit järjestelyt, kuten elinkeinovapaus, tarvitsivat vastapainokseen – tai tuekseen – lujan valtion toimia kapitalistisen tuotantotavan edellyttämän työvoiman riittävän henkisen ja aineellisen reproduktion takaamiseksi. Liian puhtaan liberaalin talouden oloissa kasvavaksi uhkaksi nähtiin juuri vauraudesta osaton ja henkisestikin pahoinvoiva työväestö. Se oli myös altis materialististen oppien myrkynkylväjille. Valistuneet porvarit ymmärsivät, että työkansan hyvinvointi edisti myös heidän omaa hyvinvointiaan. Siksi kansanvalistuksen tuli täyttää se tyhjä tila, jonka muutoin olisi vallannut olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen vastainen intellektuaalis-moraalinen liike.
Suomessa kansanvalistuksen painopiste siirtyi 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tilattomaan väestöön, kun taas aiemmista valistuksen kohteista, kuten talollisista kouluja käyneine jälkeläisineen, tuli valistustyön toimeenpanijoita. Esimerkistä käy vuonna 1884 perustettu Raittiuden Ystävät, jossa ”keskiluokkaiset” naiset opastivat alempisäätyisiä hyville tavoille. Työkansaan oli myös juurrutettava kapitalistisen tuotannon edellyttämät säännöllisyyttä ja ahkeruutta edellyttävät työtavat sekä porvarillisen yhteiskunnan edellyttämä kansalaismieli ja isänmaallinen henki. Toisin sanoen väestön toimintakykyä oli lisättävä (pro työteliäisyys) mutta samalla ohjattava uutta aktiivisuutta sellaisiin uomiin, että radikaalien ”yhteiskunnan vastaisten” joukkoliikkeiden muodostuminen voitiin välttää. Koskisen, Reinin ja useimpien muiden fennomaanien yhteiskunnallista strategiassa keskeisenä pyrkimyksenä olikin juuri väestön enemmistön toimintakyvyn yhtäaikainen kehittäminen ja rajaaminen. Kuten Koskinen selvin sanoin antaa ymmärtää, velton ja passiivisen ”kädestä kärsään” elävän rahvaan tuli muuttua ahkeraksi, säästäväiseksi ja isänmaallisesti ajattelevaksi työkansaksi. Tämä oli myös itse kansan etu. Sitä se toki olikin, mikäli vertailukohdaksi otetaan perinteinen nälkää näkevä ja savupirttien hämärässä eleleskelevä maalaisköyhälistö, johon moni vähäisempi talonpoikakin oli kuulunut.
Koskisen tai Reinin mukaan kansan etu ei saanutkaan muodostua yhteiskunnan vallitsevia rakenteita tai tuotantosuhteita uhkaavaksi antagonistiseksi tekijäksi. Erityisen mielenkiintoista (tai oireellista) näiden kirjoituksissa onkin se, että työkansan etua ei tulkita itse työkansan lähtökohdista, vaan eliittien näkökulmasta. Itse omat etunsa ja tarpeensa määrittelevä – tietenkin materialististen oppien myrkynkylväjien harhaanjohtamina – työkansa olikin fennomaaneille painajainen.
Varsinkin Koskisen hahmotuksissa talonpoikais- ja pappissäädyn intellektuaalisella ja moraalisella johtajuudella oli keskeinen asema. Reinin korostukset olivat modernimmat ja kansanvaltaisemmat, mutta hänkään ei tulkinnut kansan valtaa väestön suuren enemmistön vallaksi, vaan edustukselliseksi järjestelmäksi, jossa enemmistöllä tuli olla tunnustettu rooli ja asema. Reininkin määritelmissä demokraattisen yhteiskunnan tehtävänä oli turvata kansallinen yhtenäisyys ja estää luokkaristiriitojen kärjistyminen poliittisiksi luokkataisteluiksi. Niissä hän tai muut fennomaanit eivät nähneet mitään hyvää.
Yksi poikkeus joukkoon kuitenkin mahtui. Hän oli nuori ja lahjakas filosofi J.J.F. Perander. Tämä käy selville hänen 1860-luvulla Kirjallisessa Kuukauslehdessä ilmestyneistä artikkeleistaan Yhteiskunta uutena aikana (1866) ja Valtiolainojen vaikutuksista (1869):
”Työmies, joka on nähnyt yhä mahdottomammaksi työllä hankkia pääomaa, tuskistuu ja vaatii semmoisia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka tekisivät tämän hankinnan mahdolliseksi, jotka siis vapauttaisivat työmiehen pääomien ylimysvallasta. Työmies, joka on ryhtynyt ’yhteiskunnalliseen kysymykseen’ ei tyydy holhouslaitoksiin. Köyhyys ja proletariati ei ole yhtä. Toinen on viaton ja toimeton, toinen tuskistunut, levoton, rohkea.”
Näin kiteyttää työmiehen luokan nousua koskevan diagnoosinsa ja prognoosinsa Perander artikkeleistaan jälkimmäisessä. Nuoren Peranderin tulkinnoissa kiinnittää huomiota se, että työmiehen luokan ”ryhtymistä yhteiskunnalliseen kysymykseen” ei arvoteta kielteiseksi asiaksi vaan myönteiseksi, yhteiskunnan edistyksen merkiksi. Lisäksi on huomattava, että Peranderin katsannossa työmiehen luokka on se, joka tuskistuu ja rohkeasti ryhtyy parantamaan olojaan. (+ Tässä työnarvoteoria.) Näkemys oli ajan suomalaisuusliikkeessä perin poikkeuksellinen, sillä muut fennomaanit eivät tematisoineet työmiehen luokkaa toimijasubjektiksi, agentiksi, vaan tarkastelivat tätä luokkaa toiminnan kohteena, alistettuna subjektina, jonka puolesta työväenseikka tuli ratkaista. Koskinen ja Reinin hahmottivat ”yhteiskunnallisen kysymyksen” ennen muuta eliittien ongelmaksi, ei työväestön omaksi ongelmaksi, joka sen olisi tullut itse ratkaista. Päinvastoin, Koskisen ja Reinin katsannossa yhteiskunnallinen kysymys tuli ratkaista eliittien johdolla, jotta työväki ei ryhtyisi itse ratkomaan ongelmaansa. Tällaista asetelmaa Peranderilla ei ole. Perander puolestaan antoi historiallisen perustelun ja oikeutuksen nimenomaan työväenluokan omalle ja itselähtöiselle toiminnalle.
Kuten olen vastikään ilmestyneessä Perander-kirjassani todennut, tämä ensimmäinen suomeksi kirjoittanut filosi kuitenkin kesyyntyi. Ajan paine ja filosofin yksinäisyys olivat liian kovia kestettäviksi. Peranderkin alkoi korostaa kansallisen yhtenäisyyden teemoja ja luokkaristiriidat saivat väistyä. Kuten tiedetään, suomalaisuusliike hajosi ja fragmentoitui autonomian viimeisinä vuosikymmeninä. Fennomaanit myös menettivät otteensa 1880-luvulla syntyvästä työväenliikkeestä vuosisatojen vaihteessa. Nuoren Peranderin kaltaisia radikaaleja ja syvällisesti oppineita intellektuelleja suomalaisessa työväenliikkeessä olisi tarvittu, sillä vuosi 1918 ja sen jälkeiset historian vaiheet osoittavat, että sen paremmin kommunistien kuin sosiaalidemokraattienkaan keskuudessa ei juurikaan vaikuttanut intellektuelleja, jotka olisivat kyenneet syvällisiin kansallis-populaareihin analyyseihin ja strategisiin hahmotuksiin, sellaisiin, joiden kiistaton mestari alussa mainittu Gramsci on. Suomalainen akateeminen filosofiakaan ei ole tällaisia radikaaleja intellektuelleja työväenliikkeelle tarjonnut. (Toisissa olosuhteissa G.H. von Wrightistä sellainen olisi voinut kehittyä.) Terävimmät päät keskittyivät akateemisen tieteen tekemiseen tai tarjosivat intellektuaalisen panoksensa muunlaisten poliittisten voimien palvelukseen. Mistä tämä johtui, on perin mielenkiintoinen kysymys, josta ei tässä yhteydessä ole kuitenkaan mahdollista keskustella (–> von Wright). Asiaan on siis syytä palata toisessa yhteydessä.
Kiitos!