Koulusta yliopistoon, yliopistosta yhteiskuntaan
Puheenvuoro Vuoden tieteentekijä -nimityksen johdosta
Tieteentekijöiden liiton Tampereen osaston 40-vuotisjuhlassa 14.9.2007
Kiitän teitä lämpimästi saamastani tunnustuksesta! Tunnustus vertaisiltaan on paras tunnustus, koska se ei perustu alemmuuteen tai ylemmyyteen, imarteluun tai armonosoitukseen. Mutta se on myös vaativin ja ehkä ahdistavinkin tunnustuksen laji, koska ei voi olla ajattelematta, että moni muukin – olemmehan vertaisia toisillemme – olisi saman tunnustuksen ansainnut. Ehkä en kuitenkaan ryhdy puolustuspuheeseen, vaan sen sijaan yritän kuvata teille juhlakalun eräitä piirteitä ja pyrkimyksiä, jotta viimeistään nyt paljastuisi, minkälaista hevosta tulitte veikanneeksi. Jolkutel¬kaamme ensin koulusta yliopistoon, sitten yliopistosta laajemmin yhteiskuntaan.
Koulusta… Olen viettänyt yliopistossa lähes koko aikuisikäni, sillä tulin koulun penkiltä suoraan tänne Tampereelle opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa; sellaisen koulun joka varsinkin lukiovuosina oli ollut minulle tukala ja ahdistava paikka, pakon ja pakotuksen maailma – ideologinen valtio¬apparaatti, joka kutsui nuoria kansalaisiaan subjekteikseen, kuten opin asian ilmaisemaan luettuani ensimmäisen yliopistolukukauteni päätteeksi edellisenä vuonna suomeksi ilmestyneen Louis Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -teoksen. (Ostopäiväksi olen merkinnyt 15.11.1985.)
Koulun vankilamaailmassa ainoan, mutta illusorisen pakopaikan tarjosi kirjallisuus sekä kapinamieltä uhkunut ilonpito kaveripiirissä. Mitään intellektuelli-snobeja me pienen paikkakunnan lukiolaispojat emme toki olleet, emmekä toden totta tahtoneetkaan olla – mieluummin halusimme suhtautua asioihin työmiehen karheudella kuten Muddy Waters tai Tom Waits. Blues, filosofia ja kirjallisuus olivat bensaa liekkeihimme eräiden näitä ehkä tulenarempien aineiden lisäksi.
Toisaalta, juuri kirjallisuutta – faktaa, fiktiota, filosofiaa – lukemalla opin ensi alkeet siitä, mitä voi tarkoittaa kritiikki ja vastarinta, kun ne ovat muutakin kuin puberteettisesta ahdistuksesta kumpuavaa auktoriteettien vastustusta. Kirjoja lukemalla opin myös suhtautumaan kriittisesti niihin kehityspsykologisiin vaikuttaviin totuuksiin, joiden mukaan kapinassa oli kysymys vain "luonnollisesta" yksilön kehityskaudesta, "murrosiästä", kun "aikuistuminen" toisi tullessaan aloilleen asettavan tasaantumisen ja rauhoittumisen. Luin näet lukiovuosina innolla kirjailijoita, jotka olivat mielestäni esikuvallisen "aikuisia", mutta mitä kapinallisimpia tai levottomimpia henkiä, sellaisia kuin August Strindberg, Aleksis Kivi tai Simone de Beauvoir; Karl Marx, Jean-Jacques Rousseau tai Voltaire.
Toki myös koulukirjoissa nuo ja monet muut nimet olivat esillä, mutta vailla vaikutusta omaan ajatusmaailmaani. Tai oikeastaan vaikutus oli se, että jotenkin oivalsin, ettei olennaista ole vain ajatuksen sisältö, vaan myös ajattelun käytäntö. Koulun käytäntö näet "raiskasi" kapinalliset kynäilijäni, kuten asian koulupojan kielellä ja mielellä tuolloin ilmaisin. Myös uusi rakkauteni kohde, filosofia (joka tuolloin palasi valinnaisena aineena Suomen lukioihin) näivettyi koulussa pelkäksi oppiaineeksi ja -sisällöksi, jonka hallit¬seminen voisi olla hyödyksi reaalikokeessa tiellä kohti aikuisten reaali¬maailmaa.
… yliopistoon Kouluhaluttomuudesta huolimatta vapauden valtakunnan portit avautuvat myös meikäläiselle syyskuussa 1985. Nyt puhe oli todellisesta vapaudesta, eikä vain pään ja kaveripiirin sisäisestä illusorisesta vapaudesta, kuten koulussa! Yliopisto oli toiveitteni täyttymys, ei kuitenkaan epämääräisten uratoiveiden (uratoiveita minulla ei edes ollut, siksi kai täällä edelleenkin pätkätöitä paiskin!), vaan intellektuaalisten, moraalisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysteni täyttymys. Oikeastaan sana "täyttymys" on tässä aivan väärä, sillä en todellakaan ollut osannut kuvitella, kuinka innostava ja kannustava paikka yliopisto voisi parhaimmillaan olla. Kaiketi olin ajatellut sitä vain jonkinlaisena koulun jatkeena, johon halusin, koska jostakin syystä pidin luontevana siirtymistä "ylimpään" oppilaitokseen, enkä mihinkään opistoon tai ammatilliseen instituuttiin. Enkä myöskään tuntenut J.V. Snellmanin kirjoituksia, joissa yliopiston erotti koulusta kriittinen ja uudistava suhtautuminen koulussa opetettuun traditioon.
En kuitenkaan tarvinnut Snellmanin luentoja akateemisesta vapaudesta ymmärtääkseni, että juuri niistä yliopistossa oli kysymys. Sain laatia itse omat lukujärjestykseni ja aikatauluni, valita vapaasti oppiaineeni ja opettajani, päättää keneltäkään lupaa kysymättä, miten aikani käytin ja mihin ajatukseni suuntasin. Saatoin myös itse määrätä opiskelutahtini ja toimintatapani, eikä niistä lipeäminen ketään kiinnostanut. Kaikkien kouluvuosien jälkeen iloitsin suuresti siitä, ettei yksikään yliopiston opettaja kysellyt perääni tai perännyt suorituksiani tai vaatinut minulta opintosuun¬nitelmaa. En kuitenkaan ollut yksin tai yksinäinen, vaan keskellä kiehtovaa, minulle uutta maailmaa, jonka omaperäisiä asukkaita ja laitoksiksi ja oppiaineiksi kutsuttuja heimokuntia arvostin. Löysin myös uusia tovereita, joiden kanssa saattoi väitellä ja keskustella oppimastaan, koetella "omia" näkemyksiään eli kirjoista ja luennoilta omaksumiaan näkökantoja.
Parhaimmat luennoitsijat ja seminaarien pitäjät eivät kuitenkaan olleet "opettajia" sanan koulumerkityksessä, vaan heidät saattoi kokea vertaisikseen ja kaltaisikseen, vaikkakin he olivatkin paljon pitemmällä opin ja tutkimuksen tiellä kuin meikäläinen vasta-alkaja. Toisaalta he saattoivat olla autuaan tietämättömiä tai piittaamattomia uusista erinomaisista pedagogiikoista, minkä useassa tapauksessa luin heidän ansiokseen kaiken koulussa kaikuneen pedagogisen hössötyksen jälkeen. Vanhat pedagogiikat eli luento, kuulustelu ja seminaari toimivat riittävän hyvin.
Kuten sanottu, pidin siitä, etteivät uudet opettajani huudelleet perääni, mutta vielä monin verroin tärkeämmäksi koin ikä- ja sukupolviauktoriteettiin perustuvan vallan poissaolon. Kun esimerkiksi aloin käydä Lauri Mehtosen työseminaareissa tai kuunnella Liisa Rantalaihon luentoja tai tenttiä Raimo Blomille Pääomaa, ymmärsin kuitenkin, että matka sofistikoituneisiin filosofis-tieteellisiin näkemyksiin on paljon pitempi ja vaivalloisempi kuin koulupoikana olin kuvitellut. Menetin varmuuteni, mutta en itseluottamustani. Se alkoi kumma kyllä kasvaa päästessäni mukaan todellisiin keskusteluihin ja saadessani tenttiä klassikoita ja muita koulukirjamaailmalle täysin vieraita tutkimuksia. Seminaareissa argu¬menttini otettiin todesta – tosin myös niiden premissit ja päättelyt osoitettiin kestämättömiksi – ja minut otettiin mukaan ikä- ja sukupolvirajat ylittävään akateemiseen yhteisöön. Tästä ei tosin saanut minkäänlaista todistusta, sillä asia oli muutenkin selvä.
Ehkä kaikkein huumaavin kokemukseni oli kuitenkin se, että nyt sain tutkia kapinallisia kyniäni – joita koko ajan löysin lisää historian eri vuosisadoilta – oikein luvan kanssa ja moinen lukuhomma vieläpä palkittiin opintoviikoilla ja niistä heruneella valtion opintorahalla. Toisin kuin koulukirjojen maailmassa, yliopistossa yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta ei oltu mielestäni "raiskattu" tai koulukirjamaisesti pilkottu opintojen ainekseksi. Kirjojen välittämä kritiikki oli todellista ja kouriintuntuvaa, kun vallitseva periaate ainakin omien oppiaineideni professoreita myöten oli, ettei tieteessä kenelläkään ole viimekätistä auktori¬teettia, eikä näkemysten arvoa punnita virka-aseman mukaan.
Arvostelukykyä myös sanan kirjaimellisessa merkityksessä pitivät elossa ja siirsivät nuorempiinsa varsinkin ne yliopisto-opettajani, joiden kirjoissa, luennoissa tai seminaareissa itsestäänselvänä lähtökohtana ja päämääränä oli olemassa olevan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuolloisen historiallisen vaiheen kriittinen analyysi ja siihen perustuvan radikaalin yhteiskunnallisen toiminnan oikeuttaminen. Tässä suhteessa 1980-luvun jälkimmäinen puolisko oli mielenkiintoista aikaa: opiskelija- ja tutkijaradikalismi oli jo taittunut, mutta 1990-luvun laman ja maailmanpoliittisen käänteen aiheuttamasta intellektuaalisesta reaktiosta tai yliopistolaitoksen kriisiytymisestä ei ollut vielä kuin viitteitä, ei varsinkaan minulla, joka en istunut budjettineuvotteluissa tai spekuloinut porvarillisilla uranäkymillä. Dialektisen materialismin syöverit nähneet tai läpi käyneet opettajani kannustivat minua omista virheistään oppineina tutkimaan ns. länsimarxismia ja eurooppalaisen uusvasemmiston teorioita sekä niiden filosofianhistoriallisia lähtökohtia. Tampereella Veikko Pietilän 1980-luvun alun yhteiskuntateoreettiset teokset tolkullistivat tieteen yhteiskunnallisia reuna- ja perusehtoja, Jukka Paastelan väitöskirja Marxin ja Engelsin puoluekäsitystä legitimoi valtio-opin opiskelijoille marxilaista harrastusta, nouseva naistutkimus toi sukupuolen dimension kapitalistisen tuotantotavan ydinproblematiikkojen yhteyteen, ja Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet suhteuttivat marxismia länsimaisen filosofian kentille ja vaiheisiin. Vuosikymmenen alkupuolella perustettu Vastapaino puolestaan tarjosi Althusseria ja muita merkittäviä teoksia opiskelun ainekseksi. Puhun siis 1980-luvusta, sillä joukkopako intellektuaalisesta radikalismista yksilökeskeisen konformismin moninaisiin muotoihin alkoi oireilla tutkintovaatimuksissa ja kuulua luennoissa vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja lamavuosina nousevan uusliberalistisen yliopiston myötä.
Varsinkin sosiologiassa pelkästään tutkintovaatimusten lukeminen tuotti euforiaa: luokka- ja ideologiateorioita, vasemmistolaista naistutkimusta, valtio- ja yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta sekä Marxia ja muita klassikoita tuhteina paketteina, Weberiä, Durkheimia, Simmeliä, jne. Pääaineisiini valtio-oppiin ja filosofiaan sain tehdä gradun Gramscista, työt palkittiin kelpo arvosanalla ja väitöskirjan tekoon jopa kannustettiin. Vaikka kaikki opettajani eivät suinkaan olleet vasemmistoradikaaleja saati marxilaisia, kukaan heistä ei asettanut pyrkimyksiäni kyseenalaiseksi tai kehottanut "akateemisesti lupaavampien" aiheiden pariin. Tämä ei mielestäni johtunut välinpitämättömyydestä yksittäisen nuoren tutkijan tulevaisuutta kohtaan, vaan vielä vallinneesta näkemyksestä, että yliopiston idea on akateeminen vapaus ja sille on ominaista kaikkipuolinen arvostelun vapaus ja vapaus arvosteluun.
ja yhteiskuntaan… Kaikkein merkittävin asia, jonka yliopisto-opinnoissani mielestäni opin, kohdistui itse yliopistoon tai ylipäätään järjenkäytön erityisiin ja yleisiin käytäntöihin. Kouluaikaiset raiskauspuheet unohtuivat mutta eivät osoittautuneet aivan palturiksi: Olennaista ei ole pelkästään ajattelun sisältö, vaan myös ajattelun käytäntö, praksis. Tältä kantilta katsottuna kriittinen ajattelu tai tutkimus ei voi lunastaa määrettään kriittinen, ellei kritiikki kohdistu itse¬kritiikin muodossa myös siihen se vaikuttavaan todellisuuteen, jossa ajattelu tosiasiallisesti realisoituu. Toisin sanoen ei riitä, että ajattelee ja kirjoittaa kriittisesti, vaan on myös ajateltava itsekriittisesti suhdettaan siihen todellisuuteen, jossa järkeään käyttää. Jos siis käyttää järkeään yliopistossa olisi arvioitava kriittisesti myös yliopistoa ja sen yhteiskunnallista asemaa ja luonnetta oman "kriittisen" järjenkäyttönsä tosiasiallisena puitteena.
Olenkin halunnut tutkia mm. Machiavellia, Marxia ja Gramscia sekä valistus¬filosofeja, kuten Humea ja Snellmania, myös siksi, että näiden kirjoituksissa ja intellektuaalisessa toiminnassa nousee esille kysymys kriittisen ajattelun yhteiskunnallisista ehdoista ja edellytyksistä, lähtökohdista ja vaikutuksista. Kysymys ei ole tieteen korkeuksista alaspäin suuntautuvan "popularisoimisen" tai "kansan¬valistuksen" kysymysten vaalimisesta, vaan itse filosofis-tieteellisen ajattelun hahmottamisesta sen yhteiskunnallisten positioiden ja positioitumisten perspektiiveissä.
Haaste on vaativa ja vaihtoehdot houkuttelevia, sillä voinhan lopun ikääni tutkia yliopistoinstituution palkollisena kapinallisten kynäilijöideni näkemyksiä mutta samalla ketterästi mukautua tämän instituution kulloinkin vaikutusvaltaisiin toimintalogiikoihin ja hallitseviin ajattelutapoihin. Ehkä minun jopa "kannattaa" valita opportunistinen strategia varmistaakseni tutkimustyöni jatkumisen edellytykset. Jos tämä edellyttää mukautumista sellaisiin yliopistossa ja muualla yhteiskunnassa dominoiviin ajattelu- ja toimintatapoihin, jotka ovat ristiriidassa tutkimuskohteitteni tarjoamien oppien kanssa, niin tässä "realipoliittisessa" logiikassa minun "kannattaa" hyväksyä tämä ristiriita varmistaakseni tutkimustyöni edellytykset.
Nykyään minun siis "kannattaa" tempautua mukaan neoliberaaliin manage¬ristiseen toimintakulttuuriin sekä jopa ennakoiden vastata ministeriöiden ja muiden hallitustahojen oletettuihin tuleviin vaatimuksiin voidakseni pitää elossa aivan toisenlaisia ja toisella tavalla arvostamiani tutkimushankkeitani. Uusliberaalissakin yliopistossa voi toki saavuttaa menestystä tutkimalla esimerkiksi humblodtilaista sivistysyliopistoa tai kriittistä teoriaa, varsinkin jos muistaa, että nopeat syövät hitaat, eikä vastarinta – esimerkiksi sivistysyliopiston perääminen – ole kuin omaan nilkkaan käyvää "muutosvastarintaa" tai aikansa elänyttä romantiikkaa. Tätä opportunistin logiikkaa noudattaessani minun ei siis "kannata" ryhtyä elämään niin kuin opetan eli kohdistaa kapinallisten kynieni opetuksia siihen todellisuuteen, jossa näitä oppeja yritän tutkia. On siis parempi elää sanojen ja tekojen ristiriidassa saadakseen edes elää – tai sitten on syytä muuttaa "sanoja" saattaakseen ne sopusointuun ja sovitukseen tekojensa kanssa. Tämä ei ole moralistinen argumentti, vaan tarkoitettu realistiseksi kuvaukseksi siitä, mitä tapahtuu todella.
Mainittujen klassikoiden tutkijalle tällainen kaksoiselämä on kuitenkin erityisen raskasta juuri siksi, että nämä kaikesta huolimatta painostavat kysymään oman tutkimus¬työnsä suhdetta omaan elämäänsä ja oman yhteiskunnallistumisensa prosesseihin – lyhyesti sanoen puhe on integriteetistä tai sen puutteesta. Joka tapauksessa mieltä piinaavat oman tutkimustyön ja yhteiskunnallisten käytäntöjen välisiä suhteita koskevat kriittisyyden ja itsekriittisyyden (sic!) vaateliaat kysymykset: kenelle kirjoitan, mitä kirjoituksillani tavoittelen, kenen kanssa toimissani solidarisoidun ja miksi sen teen, millaisia vaikutuksia haluan työlläni olevan ja millaisiin jokapäiväisen elämän ajattelu- ja toimintatapoihin tekoni kiinnittyvät tai mille ne kääntävät selkänsä?
Edellä mainitsemistani hahmoista Antonio Gramsci on ollut minulle erityisen tärkeä kirjoittaja siksi, että hän on avannut Vankilavihkoissaan ymmärrystä machiavellilaisittain sanottuna "asioissa vaikuttavan totuuden" kysymyksille, esimerkiksi näin:
"Uuden kulttuurin luominen ei merkitse pelkästään erillisten, 'omaperäisten' löytöjen tekemistä, vaan myös ja erityisesti jo saavutettujen totuuksien kriittistä levittämistä. Paljastetut totuudet on niin sanotusti 'yhteiskunnallistettava', ja siten tehtävä niistä elävän toiminnan perusta, koordinoiva tekijä, intellektuaalisen ja moraalisen järjestyksen aines. Se että ihmisjoukko saadaan ajattelemaan nykyistä todellisuutta johdon¬mukaisesti ja yhtenäisesti on paljon tärkeämpi ja 'omaperäisempi' 'filosofinen' teko kuin jonkin filosofisen 'neron' tekemä löytö, joka jää pienten intellektuellipiirien omaisuudeksi." (VV1, 37.)
Edellistä ei pitäisi nihiloida väittämällä, että johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät voisi olla mahdollisia nykyisessä post- tai myöhäismoderniksi sanotussa yhteis¬kunnassa. Eikö päinvastoin juuri siinä arkiajattelumme, senso comune, ole massiivisten "yhteiskunnallistavien" yhtenäistävien vaikutusten kohteena? Ei kai kukaan myöskään usko siihen, ettei moisilla efekteillä olisi kaikessa massiivisuudessaan yhteyttä 2000-luvun alun lokaaleista globaaleihin voima- ja valtasuhteisiin, joissa "yhtenäisyys" on kaikkea muuta kuin aikansa elänyt periaate? Sitä eivät vain välttämättä vaali tutkijat, vaan globaalin talouden markkinamiehet ja -naiset tai hegemoniaa tavoittelevia valtablokkeja rakentelevat hallitusvallat. Kulttuurintutkija opettaa – tai ainakin hänen pitäisi opettaa! – että kyse on hegemonisista kamppailuista, hallitsevista tai alisteisista taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista voimista – ja kaiketi myös siitä, minkälaisia positioita "korkein järjen käyttö" (joksi kai voimme yliopisto-opetusta ja -tutkimusta voidaan edelleen luonnehtia) – omaksuu näillä arkiajattelun ja -elämän herruudesta käytävien taistelujen kentillä.
Jos yhteiskuntakriittinen tutkimus omaksuu kritiikittömästi tai olosuhteiden pakkoon vedoten kulloinkin tarjolla olevan toiminnallisen puitteen ja logiikan, kehittyy tällainen tutkimus varmastikin eri suuntaan kuin sellainen tutkimus, joka suuntaa kritiikkinsä myös omiin tuotannollisiin ehtoihinsa tai peräti asettuu niitä muuttamaan pyrkivän liikkeen kärjeksi. David Hume osuikin naulan kantaan todetessaan (skolastiikkaan ja kirkolliseen yliopistoon viitaten), että
"oppineisuus on suuresti kärsinyt siitä, että se on suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä kutsumme nimellä Belles Lettres, on muuttunut täysin barbaarikseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofia joutui tuhoon tämän tutkimuksen apaattisen erakkometodin tähden ja muuttui yhtä houreelliseksi päätelmiltään kuin se oli käsittämätöntä tyyliltään ja esitystavaltaan. Ja totta tosiaan, mitäpä muuta voisikaan odottaa miehiltä, jotka eivät koskaan kysyneet yhdessäkään järkeilyistään neuvoa kokemukselta saati etsineet tätä kokemusta sieltä, mistä sitä yksin voi löytää, nimittäin arkielämästä ja yhteisestä kanssakäymisestä." (s. 4.)
Sitaatissa Hume ei kuitenkaan moralistisesti palauta barbarisoitumisen ongelmaa aikansa kammiotutkijoiden persoonallisiin piirteisiin, vaan viittaa esseessään siihen tilanteeseen, jossa yliopistot ja akatemiat koulivat jäsenensä kammiotutkijoiksi ja samalla suosivat sellaisia kandidaattejaan, jotka notkeimmin mukautuvat ajan barbarian vaatimuksiin. Oppineiden tasavallan ja seuralli¬suuden maailman välisen kanssakäyminen katkeamisesta eivät kuitenkaan kärsi vain jälkimmäisen maailman jäsenet (jotka "valistuksesta" osattomina juoruilevat Villen touhuista ja Nannan kihlatusta) vaan myös oppineet ja heidän oppinsa. Muuttuhan oppineiden ajattelunsa hourailuksi juuri siksi, että jokapäiväinen elämä tapoineen ja makuineen ei ole suuntaamassa, haastamassa ja ravitsemassa ajattelua.
Hume teki oman ratkaisunsa: ei yliopistoon vaan kirjoittamaan esseitä yli erityneiden maailmojen rajojen. Samansuuntainen oli myös J.V. Snellmanin ratkaisu: yliopistofilosofian sijasta kriittistä journalismia kaukaisessa Kuopiossa sanoja säästelemättä, argumenttien ilmaisuvoimaan ja vaikutukseen satsaten. Silkasta pakkoratkaisusta ei suinkaan ollut kysymys, sillä Snellman ei pitänyt aikansa yliopistoa toiveidensa täyttymyksenä, onnelana, jonka porteilla hänet oli torjuttu. Saimassa ja muissa lehtihankkeissaan hän peräsi ja menestyksellä edisti filosofian intellektuaalista ja moraalista vuorovaikutusta ”ihmisten suuren massan yhteisen omaisuuden”, terveen järjen [sunda förnuftet] kanssa, kuten hän valistuksen hengessä asian muotoili. Myös kriittisen järjenkäytön ainekset ja lähtökohdat olivat niissä historiallisissa olosuhteissa, joihin järjenkäytön tuli kritiikkinä kohdistua. Vailla tiedostettua, kriittisesti ja itsekriittisesti harkittua sekä itsetietoisesti organisoitua yhteyttä aikaansa filosofia ei voinut kehittyä ja ymmärtää ajan todellisia ongelmia. (Vrt. sivistysyliopisto haastamassa yhteiskuntaa vs. neoliberalistinen yliopisto "vastaamassa" yhteiskunnan asettamiin haasteisiin.) Marxiin viitaten voi kiteyttää, että "kasvattajan oli itsensä tultava kasvatetuksi", mikäli kumpikin mieli kehittyä.
Olen kiitollinen, että annatte tunnustusta myös siitä, mistä yliopiston nykyisissä viran- tai rahoituksenhauissa ei juuri tunnustausta heru: pyrkimyksestä osallistua myös muilla kuin tieteen foorumeilla toteutuvaan järjenkäyttöön. En kuitenkaan ole koskaan kokenut – enkä aiokaan kokea – tällaista pyrkimystä velvollisuudeksi, sillä onhan kysymys oman ajattelunsa kehittämisen mahdolli¬suudesta – kukapa ei sellaista haluaisi ilomielin käyttää hyväkseen!
Kiitos!