Historiallinen näkökulma
ALUKSI
Tarkastelen esitykseni alkuosassa demokratiaan liittyviä yleisiä historiallisia kysymyksiä, sen jälkeen suomalaisen demokratian historiaa ja lopuksi demokratian tulevaisuutta Suomessa ja yleisemminkin. Esitykseni lähtökohtana on historiallisesti pohjustettu eronteko kansanvallan ja kansan vallan välillä. Ensimainittu viittaa 1800-luvun loppuolella ja 1900-luvulla hallitsevaan asemaan nousseeseen edustukselliseen, liberaali-demokraattiseen demokratian tulkintaan, jossa korostuu demokratian tietyt institutionaaliset käytännöt, kun jälkimmäisessä demokratia ymmärretään ”klassisesti” kansanjoukkojen välittömän vallankäytön ja ylipäätään yhteiskunnan enemmistön oman aktiivisen toiminnan kannalta. Näin jälkimmäiseen käsitykseen ei välttämättä sisälly arvostelmaa tämän vallankäytön moraalisesta laadusta, vaan vain viittaus kansaan vallan käyttäjänä ja yhteiskuntaan vallankäytön sfäärinä.
Esityksessäni loppupuolella esitän, että vaikka Suomi olisikin kansanvalta, se ei välttämättä ole kansan valta sanan klassisessa merkityksessä. Toisaalta kansanvallan kannalta hyvin olennaista on, että se perustuu kansan valtaan ja kansansuvereniteettiin.
DEMOKRATIA HISTORIASSA
Kansansuvereniteetti
Sanan suvereeni (ranskan souverain, englannin sovereign, ruotsin suverän) merkitys on ”toisten yläpuolella oleva”; ja edelleen, suvereeni on se, jolla on ylin valta, joka on ylin. Suvereenin yläpuolella ei ole instanssia, johon suvereenin ratkaisuista voisi valittaa. Jos olisi, niin suvereeni ei vastaisi määritelmäänsä. Historiassa ylimmän vallan haltija on useimmiten ollut kuningas tai ruhtinas, ja sen tähden suvereeni on samastunut näihin. Suvereenin yläpuolella oli vain kaikkivaltias Jumala, taivaallinen suvereeni. Suvereenin maailmallinen valta oli lähtöisin jumalasta. Tämä imaginaarinen taivaiden suvereeni ei suinkaan rajoittanut maallisen hallitsijan valtaa, vaan päinvastoin antoi sille mitä korkeimman oikeutuksen ja pyhityksen. Majesteettirikos olikin rikoksista kaamein, sillä se kohdistui paitsi hallitsijaan myös itse Jumalaan. Tälle maailmallisen vallan jumalallisen oikeutuksen logiikalle perustui myös Tuomas Akvinolaisen nerokas oppi hallitsijan ja hänen alemmilleen delegoiman vallan jumalallisesta alkuperästä. Kun sorrosta ja kurjuudesta kyllikseen saanut maatyömies ei lopulta sietänyt enempää, niin isännän saamat iskut osuivat myös itse taivaiden Herraan. Rangaistus oli sen mukainen, kauhea ja kaamea. Toisaalta Akvinolaisen argumentaatiossa oli katolisen katolisen kirkon kannalta juonikasta se, että suvereeni tarvitsi kirkkoa liittolaisekseen. Maallisen ja taivaallisen vallan käyttäjien kiistat ja sovittelut ”suvereeniudesta” ovatkin olleet olennainen osa uskontojen ja valtakuntien historiaa.
Kun Thomas Hobbes Leviathanissaan 1650-luvun alussa ja sitten seuraavalla vuosisadalla Jean-Jacques Rousseau Yhteiskuntasopimuksesta -teoksessaan esittivät, että hallitsijan valta olikin lähtöisin kansasta (people, peuple) ja hallitseminen perustui sopimukseen, tulkinta oli suorastaan vallankumouksellinen, vaikka Hobbes ja eräät vähäisemmät yhteiskuntasopimusteoreetikot olivatkin monarkisteja. Kansansuvereniteetin ajatus näet käänsi koko valta-asetelman nurinperin: alamaisista tuli suvereeni ja hallitsijasta näiden alamainen. Vaikka Hobbes esittikin, että hallitsijalle luovutetaan yhteiskuntasopimuksen nojalla ehdoton valta ja auktoriteetti, niin vallan alkuperä oli kansassa ja vallan oikeutus tuli kansalta. Absoluuttinen valta ei ollut itsevaltiaan tyrannin valtaa, vaan hallitsijalle delegoitua kansan valtaa kansan hyväksi. Hobbes ja Rousseau tekivätkin jyrkän eron omaa etuaan ajavan tyrannin ja kansan etua ajavan ja vaalivan suvereenin välillä.
Hobbesin yhteiskuntasopimusteoria vasta pohjusti kansansuvereniteetin periaatetta, kun Rousseaun opit jo asettivat sen tulevien vallankumousten, kuten heinäkuun 1789 ja helmikuun 1848 revoluutioiden erääksi johtavaksi aatteeksi. Oli hallitusmuoto monarkinen tai tasavaltalainen, valtiovallan alkuperä oli kansan tahdossa – Rousseaulla yleistahdossa (volonté général) – eikä tätä tahtoa voinut pois luovuttaa. Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen luvussa ”Suvereniteetti on luovuttamaton” Rousseau esittää:
”Minä siis sanon, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin yleistahdon harjoittamista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa, samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä delegoida toiselle, mutta ei tahtoa.”
Olennaisinta sitaatissa ei ole se, miten valtiovalta on tosiasiallisesti organisoitu, vaan se, että valtiollisen vallankäytön tulee aina ja joka tapauksessa olla suvereenin kansan tahdon ilmausta. Ellei ole, koko yhteiskuntasopimus on rauennut olemattomiin. Näin ollen poliittisen tahdon (yleistahdon) fundamentaalinen perusta on ”politiikaksi” nimitetyn sfäärin – päätöksenteko ja toimeenpano – ulkopuolella, kansalaisten muodostamassa yhteiskunnassa. Ajatus ei ole välttämättä mitenkään selvä ja kirkas nykyäänkään. Kansansuvereniteetin ajatus on näet juuri siinä mielessä varsin ”demokraattinen”, että vallan alkuperä ja perusta on poliittiseksi ymmärrettyjen instituutioiden ulkopuolella, ja siellä sen myös pysyy (muutoin käsite ajautuu ristiriitaan itsensä kanssa).
Tässä rousseaulaisessa radikaalissa demokratian määritelmässä on ensisijaisesti kysymys demoksen vallasta, ei delegoidusta edustuksellisesta vallasta ja edustamisen mekanismeista ja instituutioista, kuten demokratian kohdalla nykyään on tapana ajatella. Eliittien keskuudessa demokratia olikin tapana ymmärtää aina 1900-luvulle saakka kielteiseksi asiaksi. Tämä johtui nimenomaan siitä, että se ymmärrettiin välittömäksi ja myös arvaamattomaksi kansan vallaksi, jota kansan enemmistö yhteiskunnassa käyttäisi. Suuri osa eurooppalaisten yhteiskuntien hallitsevista eliiteistä vastustikin demokratiaa ja demokraatteja. Tämä näkyy 1800-luvun yhteiskunnallisten myllerrysten sanankäytössä, jossa ”demokraatti” ja ”demokraattinen” oli tavallista samastaa vallankumouksellisiin jakobiineihin ja jakobinismiin tai sosialisteihin ja sosialismiin tai kommunisteihin ja kommunismiin, jopa anarkisteihin ja anarkiaan. Tämä oli luonnollista, sillä antiikin klassikot toki tunteneet eliitit ymmärsivät aivan oikein, että demokratia tarkoitti suoraan ja välittömästi kansan valtaa (erikseen kirjoitettuna). Tällainen demokratia uhkasi eliittejä ja heidän etuoikeutettua asemaansa taloudessa, kulttuurissa ja muualla kansalaisyhteiskunnassa.
Näin välitöntä kansan valtaa ei kansansuvereniteetti tietenkään voinut käytännössä tarkoittaa. Ratkaisu piilikin kansan eli le peuplen tai peoplen tulkinnassa. Kuten myös on osoitettu, peuple, people, popolo kattoi vain väestön vähemmistön, mutta sulki ulkopuolelleen ”yhteisen kansan” eli säätyjen ulkopuolisen aikuisväestön ja myös useimmat säätyläisnaiset. Asia konkretisoitui kansalaisen käsitteessä: koko väestöstä vain osa kuului siihen kansaan, jolla kansalaisina oli oikeus osallistua valtiollisen vallan käyttöön tai sitä käyttävien valtiomiesten valintaan. Näin suvereenin paikan ottanut ”kansa” (kansasuvereeni) ei suinkaan ollut koko kansa tai edes varsinainen kansa. Yhteiskunnan aikuisväestön enemmistö pysyikin aina 1800-luvun loppupuolelle saakka - eri määrin eri maissa – alamaisina, rahvaana tai yhteisenä kansana.
Porvaristo ja kansalaisyhteiskunta
Tosiasiallisesti kansansuvereniteettioppien kansa olikin yleensä kapitalismin kehityksessä muodostuva eurooppalainen porvarisluokka. Kysymys oli nimenomaan yhteiskuntaluokasta, ei omien privilegioidensa varassa elävästä perinteisestä porvarissäädystä. Elinkeinovapaus ja myös poliittiset vapaudet olivat niitä kapitalismin synnyn ja kehityksen kannalta fundamentaalisia liberaaleja periaatteita, joita eurooppalaiset 1700-luvun muodostuvat porvarisluokat peräsivät ja levittivät tuolloin muodostuvassa uudessa yhteiskunnallisessa sfäärissä tai topoksessa, kansalaisyhteiskunnassa. Sitä määrittävä sana oli kommunikaatio: ihmisten, tavaroiden, aatteiden ja ideoiden välittäminen ja yhteensaattaminen. Kansalaisyhteiskunnan luonnetta kuvaa erinomaisesti sanomalehti, sillä siinä poliittisen ja taloudellisen leikkaus konkretisoitui. Kansalaisyhteiskunnalla olikin tärkeä rooli paitsi poliittisten myös taloudellisten voimasuhteiden organisoimisessa. Lehti oli taloudellinen yritys, jonka poliittiset vaatimukset kohdistuivat myös taloudellisten suhteiden organisoimiseen. Kansalaisporvari oli myös porvarikansalainen.
Saksankieliselle Hegelille kansalaisyhteiskunta, bürgerliche Gesellschaft viittasikin paljastavasti sekä ”bürgeriin”, kaupunkien vanhaan porvarissäätyyn etuoikeuksineen, että porvarisluokkaan, jonka uudenlaisesta, yhteiskuntaluokkaan viittaavasta merkityksestä tarkasti aikaansa seuraava filosofi oli hyvin perillä. Hegelille kansalaisyhteiskunta olikin ambivalentti asia: yhtäältä kansalaisyhteiskunnan synty kertoi yhteiskuntien yleisestä historiallisesta edistyksestä, toisaalta kansalaisyhteiskunnassa kypsyivät uuden yhteiskunnan negatiiviset puolet ja ulottuvuudet:
”Esteettömässä toiminnassaan kansalaisyhteiskunta edistyy sisäisesti väestöltään ja teollisuudeltaan. -- Toisaalla rikkaudet kasaantuvat yhä enemmän, kun ihmisten välinen yhteys yleistyy heidän tarpeidensa ja niitä varten hankittavien välineiden tuottamistavan ansiosta. Tästä kaksinkertaisesta yleisyydestä näet saadaan suurin voitto. Toisaalla lisääntyy erityisen työn erillistyminen ja rajoittuneisuus ja siten tähän työhön sidotun luokan riippuvuus ja hätä, mihin liittyy kyvyttömyys tuntea ja nauttia kansalaisyhteiskunnan yleisiä vapauksia ja erityisiä henkisiä etuuksia.”
Hobbesin ja Rousseaun tapaan myös Hegelin ratkaisu kurjistumisen ongelmaan nojasi kansansuvereniteetin oppiin ja yhteishyvän toteuttavaan valtioon. Siinä missä Hobbesilla luonnontilassa jatkuvassa kuolemanvaarassa elävät ihmiset ymmärsivät järkensä avulla luoda itse itselleen auktoriteetin, suvereenin, Hegelin porvarit ymmärsivät sivistyksensä ansiosta asettaa valtiomahdin kansalaisyhteiskuntansa – siis itsekkään taloudellisen toimintansa – vastavoimaksi. Hegelinkin valtio takasi ja toteutti yhteishyvän eli valtio oli rousseaulaisittain yleistahdon ilmaus. Hegeliläisessä katsannossa valtio ei kuitenkaan ollut omia etujaan kansalaisyhteiskunnassa ajavien luokkien vihollinen – yhteiskunnan ulkopuolinen mahti – vaan niiden parhaaksi toimiva korkeampi instanssi. Ilman valtion kautta tapahtuvaa kansalaisyhteiskunnan säätelyä rikkauksia kasaava ja pääomia keräävä porvaristo olisi tuhonnut myös itsensä tuhotessaan työhön sidotun luokan. Hegelin katsannossa valtio oli siis kylläkin luokkavaltio, porvarillinen valtio, mutta ei porvariston erityisiä etuja ajava valtio, vaan kaikkien luokkien yhteishyvää toteuttava sivistysvaltio. Kuten tunnettua, Marx oli samaa mieltä Hegelin ensimmäisestä väittämästä – valtio on luokkavaltio – mutta eri mieltä siitä, oliko valtiosta tosiasiallisesti yhteishyvän edistäjäksi. Silloinkin kun valtiolliset ratkaisut pyrkivät tasoittamaan luokkaristiriitoja ja yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia ne toteutettiin olemassa olevan porvarillisen kansalaisyhteiskunnan turvaamiseksi. Kompromissit eivät voineetkaan uhata kaikkein olennaisinta, tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvia kapitalistisia tuotantosuhteita, vaan päinvastoin tarkoituksena oli niiden olemassaolon turvaaminen.
Konservatiiviset reformit
Kun Marx kirjoitti helmikuun 1848 vallankumouksen alla Lontoossa Kommunistista manifestiään hän tiesi mistä puhui. Englannissa ei voinut olla havaitsematta rikkauksien keskittymistä yhä harvempiin käsiin ja yhä uusien ihmisryhmien vajoamista proletariaattiin ja proletaariseen kurjuuteen. Vuoden 1848 tilanteessa oli vain yksi oikea ja mielekäs prognoosi; nimittäin juuri se, minkä Marx Manifestissä esitti: väestö proletarisoituu ja proletariaatti kurjistuu. Kaikki viittasi intensifioituvan luokkaristiiridan tulen- ja raudanhehkuiseen tulevaisuuteen. Samansuuntaisesti päätteli myös moni muu oppinut, kuten esimerkiksi ranskalainen Alex de Tocqueville tai englantilainen John Stuart Mill. Porvariston poliittisten eliittien keskuudessa alettiinkin vuoden 1848 vallankumousten kokemusten jälkeen aiempaa paremmin ymmärtää yhteiskunnallisten reformien ensiarvoinen merkitys. Kapitalismin kehitys edellytti myös köyhyyden ja kurjuuden lieventämistä, ja köyhyyden ja kurjuuden lieventäminen oli kapitalismin tulevan kehityksen edellytys. Bismarckin Saksassa, Napoleon III:n Ranskassa tai Chamberlainin Britanniassa oli jo selvää, että työväenluokkia ei voitaisi hallita eikä ”sosiaalista kysymystä” ratkaista voimakeinoin ja pakkotoimin tai väestön enemmistö tylysti syrjään työntämällä ja oman onnensa nojaan jättämällä. 1800-luvun jälkipuoli olikin sekä suurten yhteiskunnallisten konservatiivisten reformien että kapitalismin maailmanlaajuisen voittokulun aikaa. Se oli myös työväenliikkeen nousun ja voimistumisen aikaa, mutta seurauksena ei kuitenkaan ollut kehittyneissä Länsi-Euroopan maissa dramaattisia kansannousuja ja vallankumouksia. Marxin ennustaman kurjistumisen ja luokkaristiriitojen kärjistymisen sijasta myös proletariaatin enemmistön pelivara absoluuttisen kurjuuden suhteen kasvoi ja massatuotannon myötä myös väestön enemmistö pääsi osallisiksi kapitalistisen tuotannon tuloksista. Siirtolaisuus puolestaan purki väestöpainetta uuden mantereen suuntaa ja poliittiset kompromissit motivoivat työväenpuolueita reformistiseen reaalipolitiikkaan.
Massojen pelko ja demokratia
Kapitalismin kehityksen myötä muodostuvista ja yhteen kerääntyvistä proletaareista muodostuvat massat uhkasivat jo pelkällä olemassaolollaan. ”Massojen pelko” olikin nimensä mukaisesti kaksimerkityksinen asia: Massoja pelättiin eliittien keskuudessa, koska massojen tuntema pelko ja tyytymättömyys elämänehtojensa edessä saattoi hyvinkin panna massat vyörymään. Painetta täytyi tasata ja hallitusti helpottaa. Tästä kertovat myös mainitut konservatiiviset reformit.
Myös demokratialle alkoi kuulua kummia. Tämä uhkaavalta kuulostava antiikkinen sana alkoi saada uutta käyttöä ja merkityssisältöä. 1800-luvulla – Amerikassa jo hieman aiemmin – demokratia alettiin myös eliittien keskuudessa mieltää myönteiseksi asiaksi, kuten Amerikasta oppinsa ammentaneen de Tocquevillen esimerkki osoittaa. Samalla demokratian merkitys kuitenkin koki ratkaisevan muodonmuutoksen: se ei enää tarkoittanut kirjaimellisesti välitöntä kansan valtaa, rahvaan valtaa, tai sosiaalista ja tuotannollista demokratiaa, eli se ei viitannut yhteiskuntaan (sosiaaliseen ja taloudelliseen), vaan demokratia tarkoitti nyt välittynyttä kansanvaltaa (fraasiksi yhteen kirjoitettuna), jota toteutettiin politiikaksi nimitetyllä alueella. Näin demokratia oli reväisty irti sosiaalisesta ja taloudellisesta ja siirretty erillisenä sfäärinä pidetylle politiikan alueelle. Nyt ”demokraattisten” uudistusten tehtäväksi tuli estää ja ehkäistä välittömän kansan vallan ilmaukset, sillä yhteiskunnallisen demokratian ilmaukset olisivat uhanneet sosiaalisen ja taloudellisen kilpailun ja eriarvoisuuden liberaalien oppien mukaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä ja niissä vallinneita voisuhteita. Näin aivan eri juurta olevat käsitteet ”liberaali(nen)” ja ”demokratia” löysivät toisensa ”liberaali-demokratian” ”poliittisessa” käsitteessä.
SUOMALAINEN DEMOKRATIA
Fennomaanit ja demokratia
1800-luvun suomalaisen sivistyneistönkin piirissä Euroopan kehitystä seurattiin tarkkaan ja siitä saatiin ulkomaanmatkoilla omakohtaista kokemusta. Vaikka Suomi oli absoluuttisen itsevaltiaan alaisuudessa elävä imperiumin reunavaltio, niin katseet olivat toisenlaisessa tulevaisuudessa. Esimerkiksi filosofian professori ja yliopiston rehtori Thiodolf Reinin (1838–1919) ihanteena oli kaksikamarinen eduskunta, jossa säätyjen, läänien ja virkamiestahojen edustajista koostuva ylähuone edustaisi ”korkeampiin kulttuuriharrastuksiin” perustuvaa ”kypsää harkintaa”. Yksinomaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaan yksikamariseen eduskuntaan Rein suhtautui elämänsä loppuun saakka skeptisesti. Vuoden 1906 jälkeistä eduskuntaa hän piti ”äärimmäisen demokraattisena”, sillä se ”edellytti kansassamme paljon korkeampaa kulttuuritasoa kuin minkä se todellisuudessa oli saavuttanut”. Optimismiin taipuvainen Rein ei kuitenkaan kiistänyt sitä, että ”kansanvaltaiseen suuntaan käy nykyjään poliittinen kehitys kaikissa kulttuurimaissa”.
Yrjö Koskinen (1830–1903) puolestaan ennakoi Työväenseikassaan (1874), että työn ja pääoman väliset taisteluiden aika koittaisi Suomessakin, ellei ”yhteiskunnan terveydenhuollosta” ajoissa huolehdittaisi. Sekä Koskinen että Rein näkivät vaaran kahtaalla, toisaalta paljaassa ”ekonomistalaisessa” liberalistisessa taloudessa, toisaalta työväestön kurjistumisen myötä nousevassa sosialistisessa joukkoliikkeessä. Bismarckin Saksan katederisosialisteja seuraten he asettivat toivonsa vahvaan valtioon, joka asettaisi rajat liian vapaalle kapitalismille, mutta ehkäisisi radikaalien vallankumouksellisten liikkeiden eli kapitalistisen markkinatalouden sekä maan ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen vastaisten voimien muodostumisen. Pariisin kommuuni ei saisi toistua, sillä se toteutuisi aivan toisessa mittakaavassa kuin vuonna 1871.
Reinin ja Koskisen kaavailuissa demokratiaa ei ymmärretty rousseulaisittain kansanjoukkojen keskuudessa syntyväksi poliittiseksi tahdonmuodostukseksi, välittömäksi kansan vallaksi. Päinvastoin, kansanvaltaisuutta lisäävien uudistusten ja toisaalta vahvan valtiokoneiston tehtävänä oli ehkäistä tällaisten demokraattisten tendenssien kehittyminen.
Fennomaanien keskuudessa oli kuitenkin yksi poikkeus, filosofi J.J.F. Perander (1838–85). Hän ammensi näkemyksensä vuosien 1789 ja 1848 radikaalidemokraattisesta perinteestä eli samasta lähteestä kuin nuori Marx. Peranderin näkemys on mitä huomionarvoisin, sillä siinä voimme nähdä suomalaisittain harvinaisen demokratian radikaalin tulkinnan:
”Säätyjen hajottua, ei yhteiskunta joudu yksityisten valtaan. Siinä ilmestyy kaksi puolta, kaksi luokkaa, jotka edustavat noita kahta periaatetta, pääomaa ja työtä. Se on erhetys, jos luullaan, että säätyjen rauettua yksityinen olisi yhteiskunnan ikään kuin oloaineena, sen pohjana ja perusteena. Siinä ilmestyy säätyjen perästä kaksi pääluokkaa riidellen, taistellen, vihaten toisiaan. Työmiesten luokka havaitsee hyötynsä tarvitsevan eri huolenpitoa pääoman rinnalla. Jokainen, joka on tutkinut tämän vuosisadan historiaa, tietää, että niin on käynyt. Ja tosin voimme sanoa, että se kansa, joka ei elämässään synnytä näitä kahta puoluetta eri rientoinensa, on korkeampaa vapauden kykyä vailla, vaikka toiselta puolen myöskin on totta, että se kansa, joka ei saa tätä yhteiskunnallista kysymystä suoritetuksi, joka heittää proletärit tuskiinsa, vihaansa, epäilykseensä, joka saattaa rikkaudet muutamain suurten kauppahuonetten haltuun, joka antaa pienten varain yhä enemmin uupua suuriin ja tekee hankinnon, pääoman saamisen työmiehelle yhä työläämmäksi, että se kansa on niin suuren kriisin alaisena, jotta sen hengissä pysyminen on varsin arveluttavalla kannalla.
Meidän maassa on näinä aikoina paljo puhuttu laajemmasta elinkeinoin vapaudesta. Itse asiassa ei pyydetä ainoastaan suurempaa elatusvapautta, vaan vaaditaan, että varallisuus arvattaisiin peräti toisella tavalla kuin tähän asti, että arvovarat saisivat uuden merkityksen ja määräävän vaikutuksen yhteiskunnassa, ettei varat olisi ainoastaan aineitten moninaisissa muodoissa, vaan että ne luoton kautta saisivat tilaisuuden tällä uudella tavalla vaikuttaa. ”Bourgeoisie” on näinä aikoina astunut Suomen yhteiskuntaan. Sillä on vielä paljon taistelemista vanhoja säätyjä vastaan. Vaan kun tämä taistelu on loppunut, kun säädyt ovat masentuneet eikä mikään vaara siltä puolelta enää uhkaa uutta yhteiskuntaa, silloin kohoaa työmiehen luokka bourgeoisien rinnalle ja silloin ’yhteiskunnallinen kysymys’ Suomessa alkaa.”
Kuten tiedämme, Peranderin ennustus toteutui, mutta Koskisen ja Reinin harmiksi sosialismin myrkyt kylvettiin suomalaiseen maaperään vain pari vuosikymmentä Työväenseikan ilmestymisen jälkeen. Klassisen sivistyksen saaneen Peranderin ”klassinen” demokratiakonseptio oli kuitenkin poikkeus, sillä suomalaisten eliittien enemmistö katsoi Reinin tapaan, että ”kansanvaltaisten” uudistusten tehtävänä oli liian äärimmäisten demokraattisten liikkeiden ja tendenssien synnyn estäminen.
Historiallisesta konjunktuurista johtuen aiottua radikaalimpi eduskuntauudistus (vuonna 1906) merkitsi kuitenkin sitä, etteivät poliittiset eliitit enää voineet suhtautua ”kansaan” kuten ennen eli ihailtuna tai holhottuna rahvaana tai kansallisen taistelun myyttisenä argumenttina, vaan kansan kannatuksesta oli nyt pakko ankarasti kilpailla, jotta sosialistit eivät veisi koko vaalipottia ja yhteiskunnallinen järjestys sen myötä joutuisi uhatuksi. Onkin ymmärrettävää, että myös Suomessa porvarilliset ryhmittymät alkoivat hilata ohjelmiaan ”kansanvaltaisempaan” suuntaan. Demokratisoitumisen motiivina ei kuitenkaan ollut aito mahdollisuus päästä osalliseksi Peranderin kuvaamasta yhteiskunnan enemmistöstä lähtevästä demokraattisesta liikkeestä, vaan pyrkimys ehkäistä tällaisen alhaalta lähtevän demokraattisen liikkeen kehittyminen ja nouseminen myös eduskunnassa hallitsevaksi voimaksi. Pahinta ei olisi kuitenkaan ollut kumous parlamentissa, vaan itse yhteiskunnassa, ennen muuta taloudessa ja tuotannossa. Oma etu pani matelemaan kansan edessä. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun olemassa olevien poliittisten ryhmittymien jäsenet olivat varsin etäällä siitä kansasta, jonka käyttäytymisestä he nyt niin huolestuivat. Suomalaiset porvaristot eivät kuitenkaan pystyneet yrityksistä huolimatta muodostamaan sellaista yhtenäistä liittoutumaa, joka olisi taannut porvarienemmistön eduskunnassa. Tunnetusti vuoden 1916 vaaleissa sosiaalidemokraatit lopulta saivat ehdottoman enemmistön (103 paikkaa).
Vuoden 1917 tapahtumien myötä yhteiskunnan luokkaluonne kävikin selväksi, kun keisari porvarillisten puolueryhmien säestyksellä hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan heinäkuussa 1917. Kuuden kuukauden kuluttua suomalainen luokkataistelu kulminoitui kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen terrorin aikaan. Koko ensimmäisen tasavallan ajan suomalainen demokratia oli varsin rajoittunutta ja valikoivaa. Ehkä suomalaisten fasistis-totalitaristinen vallankaappaus ei ollut edes lähellä onnistumista, mutta joka tapauksessa ensimmäisen tasavallan poliittiselle kulttuurille oli ominaista vahva autoritaarisuus. Todellinen käänne suomalaisen demokratian historiassa ajoittuu vasta toisen maailmansodan jälkeiseen toiseen tasavaltaan. Siitä seuraavassa enemmän.
Toinen tasavalta
Toisen tasavallan aika – vuodesta 1944 vuoteen 1990 ulottunut 45-vuotinen ajanjakso – jää maamme tähänastiseen historiaan monessa suhteessa suomalaisen demokratian kukoistuskautena. Pinnalta katsoen paradoksaalisesti Suomen tappio sodassa sekä Neuvostoliiton uhka ja dominanssi loivat myös edellytykset monessa suhteessa laaja-alaisen aktiivisen kansan vallan kehitykselle. Suomalaisen nationalismin historian valossa nähtynä tässä ei ole mitään outoa. Olihan myös Venäjän vallan aika kaikessa autoritaarisuudessaan avannut monia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia suomalaisuusliikkeen nousulle ja uusien suomenkielisten eliittien johdolla tapahtuneelle yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutokselle niin valtakunnallisella kuin paikallistasollakin. Samaa historiallisten välttämättömyyksien avaamien mahdollisuuksien logiikkaa on havaittavissa myös toisen tasavallan vuosikymmeninä, [huomautus: välttämättömyydet tuottavat myös mahdollisuuksia, mikä ei tarkoita, että paras mahdollinen maailma olisi Matti Klingeä seuraten hyvä ja erinomainen maailma!], jos kohta välttämättömyydet tuottivat neuvostodominanssin aikana samantapaista lojalistista rajoittuneisuutta ja itsealistustakin kuin autonomian aikaankin.
Neuvostoliiton läsnäolo ja kommunistien sietämisen pakko – niin vastenmieliseltä kuin se porvareista ja tannerilaisista sosiaalidemokraateista tuntuikin – avasi myös ennennäkemättömän laajan toimintatilan monille poliittisille ja kansalaisyhteiskunnallisille demokraattisille liikkeille ja ryhmittymille, joiden myötä irtaannuttiin ensimmäisen tasavallan ajan oikeistonationalismista, tuon ajan antidemokraattisesta perinnöstä ja sen taustalla vaikuttavista perin epädemokraattisista taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista rakenteista. Erityisesti 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella suomalainen kansan valta, aktiiviseen kansalais- ja luokkapohjaiseen toimintaan perustuva demokratia, oli voimissaan. Jännittävästi myös Urho Kekkosen – joka oli tehnyt tiliä oman menneisyytensä kanssa – presidenttiyden huippuajat osuivat yhteen suomalaisen demokratian vahvan kauden kanssa. Machiavellinsa lukeneena Kekkonen tietenkin ymmärsi, että hallitsijan tuki ja turva kaltaisiaan mahtavia vastaan oli kansan suuri enemmistö. Edelleen Machiavelli opetti, että tämän enemmistön, ”monien” (molti), elämän suurimman uhkatekijän muodostivat harvat mahtavat (pochi), kun sen sijaan nämä kurissa ja järjestyksessä pitävä hallitsija oli kansan ystävä. Demokratian kielelle käännettynä harvainvaltaisia tendenssejä edistämään pyrkivät ja suuria intressejään ajavat eliitit (vuorineuvokset ja muut mahtavat) muodostivat suomalaisen demokratian todellisen uhkan, ei kansalta oikeutuksensa hakeva hallitsija. Kekkonen olikin – ja edelleen lienee – ongelma ennen muuta eliiteille, ei kansalaisten enemmistölle.
Toisen tasavallan vuosikymmenistä 1960-luku oli tunnetusti kulttuurisen, sosiaalisen ja myös taloudellisen demokratisoitumisen tai ainakin sellaista vaatineiden liikkeiden aikakausi. Silloin saivat demokratian alkuoppinsa myös ne uuden sukupolven poliitikot, jotka seuraavalla vuosikymmenellä nousivat keskeisiin asemiin puolueissaan, edustuksellisen demokratian instituutioissa tai valtiollisessa ja paikallistason hallinnollisissa apparaateissa. (Ja joista monet nyt ovat ”itsekriittisesti” sanoutuneet irti nuoruutensa opeista ja aatteista.) Tämän aikakauden suurin aikaansaannos oli suomalainen hyvinvointivaltio. (Tähän suomalaisen kansan vallan 1970-luvun alkujaksoon kuului myös taistolaisuus. Vaikka suomalainen demokratia ja kapitalistinen yhteiskunta ylipäätään olikin vähemmistökommunistien ja muiden vasemmistoradikaalien ankaran kritiikin kohteena, niin tämä kylvetys teki vain hyvää – uudistaen ja haastaen – suomalaiselle demokratialle.)
Edellisessä demokratiaa ei tule tulkita vain tietynlaisten pelisääntöjen nojalla tapahtuvaksi päätöksentekojärjestelmäksi, passiiviseen kansalaisuuteen perustuvaksi kansanvallaksi, vaan myös alkuperäisemmin aktiivisten kansalaisten kansan vallaksi. Tästä aktiivisesta yleistahdon muodostuksesta kertovat juuri 1960- ja 1970-luvun lukuisat energiset yhteiskunnallis-poliittiset liikkeet, ammattiyhdistysliikkeen voimallinen toiminta, laajojen kansalaispiirien poliittinen aktiivisuus sekä monipuolinen taloudellisten ja poliittisten eliittirakenteiden haastaminen ”demokratian nimissä”. Samaan kokonaisuuteen kuului myös mm. naisliikkeen radikalisoituminen sekä erilaisten vähemmistöjen aktiivinen toiminta. Neuvostoliiton läsnäolo ja senkin mahdolliseksi tekemä suomalaisen vasemmiston vahva asema – mukaan lukien sosiaalidemokraatit – takasi puolestaan sen, ettei suomalainen kapitalismi päässyt kehittymään samanlaiseksi häikäilemättömän ja vastuuttoman taloudenpidon järjestelmäksi kuin sittemmin neoliberalismin ja kapitalistisen globalisaation aikakaudella. Vastoin uusliberaaleja oppeja työ- ja talouselämä toimivat nykyistä paremmin näissä rajoitetun kapitalismin oloissa, ainakin päätellen työllisyysluvuista, alueellisesta kehityksestä tai tulo- ja varallisuuseroja kuvaavista tilastoista. Vielä öljykriisin jälkeenkin Suomi oli sosiaalisesti ja taloudellisesti tasavertaisempien ihmisten maa kuin 1990-luvun laman jälkeen.
Kolmas tasavalta ja suomalaisen demokratian haasteet
Eliittien näkökulmasta katsottuna 2000-luvun alun Suomi vaikuttanee kuitenkin demokraattisemmalta maalta kuin toisen tasavallan ajan Suomi. Tästä näkökulmasta maan asiat ovat nyt hyvin, sillä onhan uusi perustuslaki leikannut pois enimmät presidentin valtaoikeudet, ja hallituksella, eduskunnalla sekä europoliitikoilla ja -virkamiehillä on työrauha, kun monenkirjavat radikaalit kansalaisliikkeet eivät ole kärkkäästi haastamassa demokraattisia instituutioita ja niiden toimijoita. Demokraattisuuden vaatimuksia ei enää myöskään uloteta poliittisten instituutioiden ulkopuolelle, varsinkaan talous- ja tuotantoelämään, vaan politiikan ja talouden välinen suhdetoiminta hoituu ammattilaisten keskinäisessä ”rationaalisessa” neuvonpidossa.
Rousseaulais-peranderilaisesta kansan vallan näkökulmasta katsottaessa näkymä on kuitenkin toisenlainen, ankeampi, sillä:
• aktiivinen kansalaisyhteiskunnallinen poliittinen toiminta ja ruohonjuuritasoinen organisoituminen on laimeaa, ammattiyhdistysliikkeestä ei ole työpaikkalähtöisen vastarinnan organisoijaksi, vaikka sellaista tarvittaisiin enemmän kuin koskaan;
• vasemmistoradikalismia ei juuri ole ja sosiaalidemokraatit ovat omaksuneet kapitalismin ja liberaalin talouden pelisäännöt;
• keskustassa aluepoliittiset kansalaisliikkeet on vaiennettu ja ”alkiolainen” demokraattinen perintö museoitu;
• jokaisessa puolueessa organisaatio ja ammattilaisuus on syrjäyttänyt yhteiskunnallisen liikkeen, jollaista ei enää edes ole olemassa;
• demokratian keskeisimmiksi toimijoiksi ymmärretään kansansuvereniteettioppien vastaisesti ammattipoliitikot ja jopa johtavat virkamiehet (Sailas!), joiden yhteys kansalaisten suureen enemmistöön on etäinen tai lähinnä vaalikannatusta kosiskeleva ja sen laimeudesta suurta mutta pinnallista huolta kantava;
• poliittisten liikkeiden ja kulttuuristen kamppailujen sijasta kansalaisyhteiskuntaa hallitsee markkinoinnin ja kuluttamisen käytännöt mediat mukaan lukien (kansalaisyhteiskunnan läpikapitalisoituminen);
• kansallisvaltiona suomalaiset ovat luovuttaneet merkittävän osan suvereniteetistaan harvainvaltaiselle ja suurten valtioiden eliittien hallitsemalle yhteisölle, jossa pienellä valtiolla, puhumattakaan sen kansalaisista, on vain hyvin rajoitetusti ja etäännytetysti päätös- ja vaikutusvaltaa;
• alueellisesti yhä suurempi osa Suomesta näivettyy, syrjäytyy ja käy elinkelvottomaksi periferiaksi, kun 1960- ja 70-luvulla kukoistaneesta rohkeasta ja ennakkoluulottomasta aluepolitiikasta on siirrytty harvoja kasvukeskuksia tai turistikeskuksia tukevaan elinkeinopolitiikkaan;
• työttömyyden ongelmaa ei uskalleta nähdä kapitalistiselle markkinataloudelle ominaisena perusongelmana (työvoiman tarpeen minimointi), vaan paremminkin kysymyksenä, jonka kapitalistisen kilpailutalouden eriarvoistamismekanismien vapauttaminen muka voisi ratkaista (työvoiman hinnan minimointi);
• edustuksellisen demokratian poliittisten eliittien johtoaseman haastavat kansan vallan ilmaukset ollaan taipuvaisia tuomitsemaan epäasialliseksi huliganismiksi tai psykologisoimaan nuoruusikään – onneksi ei kuitenkaan useimpien! – liittyväksi kapinoinniksi vanhemman auktoriteettia vastaan.
Lyhyesti sanoen suomalainen ja yleensäkin länsimainen kansalaisyhteiskunta on läpikapitalisoitumassa kiihtyvällä vauhdilla ja edustuksellinen demokratia alistumassa tämän prosessin nöyräksi, ehkä jopa innokkaaksi takuumieheksi. Yhä hallitsevampana tendenssinä vaikuttaa edustuksellisen demokratian käytäntöjen ja instituutioiden alistuminen ja alistaminen (sic!) taloudellisille mahdeille ja niihin liittyville epädemokraattiselle, yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottaville mekanismeille. Räikeimmät eurooppalaiset esimerkit tarjoavat Berlusconin Italia sekä Euroopan Unionin uudet jäsenvaltiot, kuten Viro, mutta ei Suomessakaan enää ole tapana puhua taloudellisesta, sosiaalisesta tai yliopistollisesta demokratiasta.
Kaikesta huolimatta demokratian tulevaisuuden – edustuksellinen demokratia mukaan lukien – uhkat ja mahdollisuudet ovat kansalaisyhteiskunnassa ja kansalaisten enemmistön elämässä. Mikäli kehittyneissä kapitalistisissa yhteiskunnissa ei enää muodostu ja kehity voimakkaita, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä poliittisia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka pystyvät asettamaan kyseenalaiseksi kansalaisyhteiskunnan eriarvoistavat käytännöt ja ne passiivisesti tai aktiivisesti hyväksyvät edustuksellisen demokratian opit ja aatteet, instituutiot ja käytännöt, ei demokratian tulevaisuus ole häävi.
Vaikka edustuksellisen demokratia ja demokratian toisiinsa samastavat eivät ajatusta hyväksykään, niin suomalaisenkin yhteiskunnan demokraattisen kehityksen viimekätisenä ehtona ja edellytyksenä on kansalaisyhteiskunnassa kehkeytyvä vastarinta ja organisoituva kamppailu sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen, koulutuksellisen, jne. eriarvoisuuden mekanismeja ja niiden hyväksymiseen yhteiskunnallistavia mahteja vastaan. Kysymys on intellektuaalisesta ja moraalisesta johtoasemasta (hegemoniasta) käytävästä kamppailusta: Minkälaiset arkiset ajatukset ja jokapäiväisen elämän käytännöt hallitsevat tavallisten kansalaisten eli valtioiden väestön suuren enemmistön elämässä? Ovatko nämä käytännöt epädemokraattisen eriarvoistavia ja tällaiselle kehitykselle suostuntaa ja hyväksyntää tuottavia vai voiko näissä samaisissa käytännöissä myös kehittyä organisoitunutta demokraattista vastarintaa?
Millainen esimerkiksi on koulujen ja muiden oppilaitosten todellisuuden, työ- ja tuotantoelämän arkisten käytäntöjen, kulutuksen ja mainonnan maailmojen, vapaa- ja joutoajan toimien ja harrastusten, kulttuurisen ja uskonnollisen elämän, jne. suhde eriarvoisuutta oikeuttaviin ideologioihin. Sisäistävätkö niissä toimivat ihmiset arkiajattelunsa ja toimintansa hallitseviksi periaatteiksi käsitykset eriarvoisuuden ja epädemokraattisen kilpailutalouden luonnollisuudesta ja välttämättömyydestä vai eivät? Tällaisten kysymysten saamien ratkaisujen myötä ratkeaa se, onko suomalaisella ja länsimaisella demokratialla elinmahdollisuuksia myös 2000-luvun todellisuudessa.
Tästä näkökulmasta katsottuna ei voidakaan tyytyä siihen vallalla olevaan kuvitelmaan, jonka mukaan demokratia voisi kehittyä ja kukoistaa ilman että sitä jatkuvasti, systemaattisesti ja myös arvaamattomasti kyseenalaistetaan ja haastetaan nimenomaan demokratian (”kansan valta”) nimissä. Jos tällaista haastamista ei kansalaisyhteiskunnan instituutioissa ja käytännöissä tapahdu, niin silloin on tyystin unohdettu se historiallinen tosiasia, että demokratia saa käyttö- ja elinvoimansa edustuksellisten instituutioiden ulkopuolelta, rousseaulaisesta ”yleistahdosta”. Demokratia ei voi voida hyvin, mikäli se kutistuu siistiksi ja muka ennakoitavaksi järjestelmäksi, jossa kansalaisten tehtäväksi jää äänestäminen ja passiivisen hyväksynnän osoittaminen aktiivisesti toimiville eliiteille. Silloinhan pelkästään korkea äänestysprosentti riittäisi takeeksi maan demokraattisuudesta.
Poliittisten, taloudellisten tai sivistyksellisten eliittien kannalta tilanne, jossa niiden (keitä niihin sitten kuuluukin) toimintaan ei aseteta kyseenlaiseksi alhaalta päin tai edes organisaatioiden alemmilta tahoilla, on kuitenkin varsin mukava. Sitä paitsi, onhan sensaatiohakuisessa mediassa riittävästi harmia ja vastusta. Sen hallitsijat eivät kuitenkaan ole mitään ”demokratian vahtikoiria” tai yleisen mielipiteen tulkitsijoita, vaan liiketaloudellisesti ajattelevia mediaviihdetalouden liikemiehiä ja -naisia sekä taloudellisia etujaan ajattelevia osakkeenomistajia. Valtamediassa poliittisen arvostelukyvyn käytön onkin jo ajat sitten syrjäyttänyt raaka liiketaloudellinen arviointi – ja tähän pohjautuva poliittinen arviointi (SIC! Helsingin Sanomat pro EU.) Edes Yleisradio ei muodosta poikkeusta, sillä sen poliittisuus on määritelty edustuksellisen demokratian instituutioissa ja alistettu niille.
Onko Suomi demokratia?
On, ja ei ole, vaikka voimme täällä tänään kiitellä toinen toisiamme kansainvälisesti arvioituna melko hyvin toimivasta edustuksellisen demokratian järjestelmästä vähemmän korruptoituneine toimijoineen (kukaan eliiteissä ei kuitenkaan voi olla täysin korruptoitumaton!). Myös nyt ja tulevaisuudessa suomalaisen demokratian tulevaisuuden ehdot ja edellytykset muodostuvat poliittisten instituutioiden ulkopuolella ja myös kansallisvaltoiden rajat ylittävissä historian kehityskuluissa. Niiden valossa ei ole syytä vaipua itsetyytyväisyyteen. Tulevaisuus on avoin ja hämärä. Mikäli Euroopan ja muun maailman suurissa valtioissa alkaa toden teolla kehittyä demokraattisia liikkeitä, kansan valtaa, joka nousee vastustamaan niin globaalin kapitalismin harvainvaltaisia käytäntöjä ja niiden kanssa yhtä pataa olevia valtiomahteja kuin edustuksellisen demokratian tosiasiallisesti harvainvaltaista luonnetta, niin tauti ”myrkkyineen” levinnee myös suomalaiseen maaperään. Mistä tällainen kehitys saa alkunsa ja mihin se voi johtaa, ei ole kenenkään ennalta hallittavissa oleva asia.
© Mikko Lahtinen (2005)