Terrori ja poliittinen väkivalta Suomessa

Mikko Lahtinen

Anni mirabiles – Aatos ja tamperelainen filosofia 1990-luvun alkupuolella

Juhlapuhe Tampereen yliopiston filosofian ainejärjestö Aatoksen 50-vuotisjuhlassa 11. maaliskuuta 2023

Hyvät ystävät!

Kiitän lämpimästi kutsusta tulla puhumaan Aatoksemme 50-vuotisjuhlaan. Tosin kutsun esittäjiä voi moittia mielikuvituksen puutteesta, sillä pidin juhlapuheen myös 30-vuotisjuhlassa vuonna 2005 (sekin löytyy blogistani Hic Rhodus) – siis 18 vuotta sitten. Vaikuttaa siltä, että filosofit eivät saavukaan paikalle vasta juhlien jälkeen, post festum, kuten Hegel väitti, vaan jopa kaksi vuotta etuajassa! Tai sitten on niin, että vuonna 2005 he olivat vielä tosihegeliläisiä ja kokoontuivat kaksi vuotta myöhässä. Alkuviikosta sainkin kuulla, että uusi tutkimus paljastaa Aatoksen syntyneen jo 1973. Kutsun välittänyt Aatoksen nykyinen puheenjohtaja Vasko Pantzar kirjoitti minulle, että ”Aatos on kuulemma 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla aktivoitunut kunnolla … Kuulisimme mieluusti ajatuksianne, kokemuksianne ja muistojanne aiheesta”. Pyyntö on mieluisa, sillä juuri tuohon aikaan sijoittuvat omat vuoteni filosofian opiskelijana Tampereen yliopistossa (aloitin filosofian pääaineopintoni syksyllä 1987).

Toisaalta ahdistuin siitä, että noista ajoistahan on vierähtänyt jo kolmekymmentä vuotta! Te nykyiset aatoslaiset olette kovin toisenlaisen ajan filosofian opiskelijoita kuin me olimme. Yritän pitää tämän mielessäni, kun lyhyen yleisen taustoituksen jälkeen muistelen noita teille nuoremmille kaukaisia mutta meille vanhemmille aatoslaisille läheisimpiä aikoja tamperelaisessa filosofiassa. Toivottavasti myös onnistun tuomaan esille jotain sellaistakin, joka innostaisi meitä kaikkia tässä ja nyt. Se ainakin on varmaa, että Aatos aktivoitui monin tavoin 1980-luvun lopulta alkaen. 

Eikä vain ainejärjestömme, vaan koko tamperelainen filosofia. Eikä vain tamperelainen filosofia, vaan filosofia muissakin yliopistoissa ja niiden ulkopuolellakin. Filosofisen kirjallisuuden julkaiseminenkin käynnistyi Suomessa toden teolla. Me tuolloiset filosofian opiskelijat olimme osa tätä suomalaista ”filosofiaboomia”, joksi sitä aikanaan nimitettiin. Sitä olivat pohjustaneet muun muassa Georg Henrik von Wrightin ja Esa Saarisen merkittävät julkiset esilletulot 1980-luvulla. (von Wright äänestettiin Suomen merkittävimmäksi intellektuelliksi Helsingin Sanomien ”älykkökyselyssä” vuonna 1989.)

Filosofiaboomin yksi keskeinen vaikuttava tekijä oli suomalaisen yhteiskunnan perusteita järkyttänyt suuri lama. Sen seurauksena maassa oli lähes puoli miljoonaa työtöntä, lukuisat yritykset kokivat konkurssin, palkkatyöyhteiskunta kriisiytyi ja hyvinvointivaltio natisi liitoksissaan. Lama murensi monen ihmisyksilön elämän perusteet. Laman synnyttämä henkilökohtainen kriisi sai yllättävän monet kiinnostumaan filosofisista kysymyksistä. Filosofialle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Sellainen oli ollut 1960- ja 1970-luvulla yhteiskuntatieteille, kuten sosiologialle ja sosiaalipolitiikalle.

Yhteiskuntatieteiden silloinen kukoistus liittyi suomalaisen hyvinvointivaltion ja muun yhteiskunnan voimakkaaseen kehitykseen, nuorison laajamittaiseen politisoitumiseen ja suomalaisen kansanvallan syvenemiseen. Tämä aikakausi päättyi suureen lamaan. Nyt moni katsoi, että aiemmin keskeiset tieteet ja teoriat, kuten sosiologia ja marxilaisuus, olivat ainakin olemassa olevissa muodoissaan aikansa eläneitä – tarvittiin jotakin muuta. Tämä muu oli angloamerikkalaisesta maailmasta tuotuja uusliberalistisia oppeja markkinavapaudesta ja julkisten palveluiden höyläämisestä ja leikkaamisesta, mutta myös filosofiaa yksilön oman elämän ymmärtämisen välineenä ja ohjenuorana.

Muistan hyvin, kuinka meidät 1980- ja 1990-luvun taitteen nuoret leimattiin egoisteiksi, joita ei kuulemma kiinnostanut yhteiskunnallinen vaikuttaminen toisin kuin 1960- ja 1970-luvun nuorisoa. Heihin verrattuna olimmekin hyvin ”epäpoliittisia”. Ei politiikka, vaan etiikka, ei yhteiskuntateoria vaan ontologia, ei demokratia vaan eudaimonia, olivat meidän tuon ajan tamperelaisten filosofian opiskelijoiden keskustelujen keskiössä. Filosofia oli meille vahvasti ”itsen projekti”, kuten sitä tuolloin nimitettiin Tampereella, ei ”maailman muuttamista” Marxin yhdennentoista Feuerbach-teesin merkityksessä.

Toisaalta meidän oman eudaimoniamme itsestään selvä lähtökohta oli juuri hyvinvointivaltio. Olimme sen kasvattamia ja kouluttamia nuoria suomalaisia. Emme olleet lainkaan valmistautuneet suureen lamaan ja sen tuomaan kovaan aikaan. Emme olleet osanneet olla huolissamme tulevaisuudestamme, emme ajatelleet ”työelämävalmiuksiamme”, emmekä olleet oppineet jo pikku pilteistä saakka kilpailemaan ja pyrkimään henkemme hädässä ”huipulle”. Luonto puolestaan oli monelle meistäkin tärkeä asia, mutta kodikkaana suomalaisena luontona, eikä globaalin ilmastokriisin todellisuutena.

Omat akateemiset opintoni aloitin Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa heti lukion jälkeen syksyllä 1985. Itse opinnoista pidin, mutta en viihtynyt pääaineeni politiikan tutkimuksen ainejärjestössä. Tämä johtui siitä, että sen toiminnassa keskityttiin lähinnä sellaiseen hauskanpitoon, jonka tarkoituksena oli unohtaa opinnot, eikä jatkaa niistä keskustelemista utile ja dulce meidän opiskelijoiden kesken yhdistäen.

Mutta syksyllä 1987 kaikki muuttui. Muistan hyvin, kun opiskelijatutorimme yritti selostaa meille uusille opiskelijoille opintoteknisiä asioita, mutta koko tapaaminen vierähtikin Wittgensteinin filosofian merkeissä. Olin innoissani! Näiden ihmisten kanssa haluan viettää kaiken aikani yliopistolla. Niin tapahtuikin, kun tamperelaisen filosofian ihmeelliset vuodet – anni mirabiles – koittivat. Nyt vähäsen niistä. Anni mirabiles Henrik Gabriel Porthanin mukaan intomielinen uudistaja onnistuu toisinaan kuin ”jonkin turbiinin vauhdittamana […] kehittämään omaa alaansa ja kietomaan ihmisten mielet kilvan sen puoleen”. Tampereella tällainen turbiini oli Juha Varto (s. 1949). Mitkään muut syyt eivät voi selittää tamperelaisen filosofian ”ihmeellisia vuosia” siinä määrin kuin Varton vaikutus.

Syyslukukaudesta 1988 alkaen filosofian apulaisprofessuuria hoitaneen Varton luennot täytyi pian pitää yliopiston suurimmissa luentosaleissa, sillä kaikki muut tilat olivat liian pieniä parhaimmillaan lähes 200:lle kuulijalle. Antiikin kreikkalainen filosofia, filosofinen etiikka ja ennen muuta fenomenologinen perinne olivat Varton luentojen keskeisiä aihepiirejä. Hän luennoi yhtä suvereenisti ilman papereita kuin kirjoittamaansa tekstiä paperista lukien – ryhdikkäänä, tyylikkäänä ja huolellisesti artikuloiden ilman että tässä olisi ollut mitään teennäistä. Hän oli ehdoton mielipiteissään, mutta suhtautui meidän opiskelijoiden kysymyksiin ja näkemyksiin vakavasti. Hän näki ”nuoruuden viisaudessamme” suomalaisen filosofian tulevaisuuden. Varto rohkaisi ja kannusti meitä kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjoituksiamme. Tähän tarjoutui jatkuvasti hyviä tilaisuuksia, sillä hän perusti julkaisusarjan Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta (FITTY) ja aikakauskirjan Pohdin. Lyhyessä ajassa niiden niteitä ilmestyi yhteensä useita kymmeniä. Varto itse kirjoitti kymmenkunta omaa teosta meille muille malliksi ja esikuvaksi. Hänen johdollaan perustettiin myös TALFIT eli Tampereen yliopiston liikunnanfilosofian tutkimusyksikkö. Sen seminaareissa keskustelimme itäisen viisauden ja läntisen fenomenologisen perinteen yhteyksistä, kehon ja mielen suhteesta sekä ylipäänsä kehollisuuden filosofisesta merkityksestä.

Tämä kaikki resonoi ainejärjestössämme varsinkin sen jälkeen, kun me vuonna 1987 ja vähän myöhemmin aloittaneet otimme Aatoksen haltuumme. Emme pitäneet sitä vain meidän opiskelijoiden yhteenliittymänä, vaan filosofian ainelaitoksen olennaisena osana. Oppiaineen ja ainejärjestön ilmoitustaulutkin olivat ainelaitoksen seinällä tasaveroisina rinnatusten. Yhteytemme Vartoon ja muihin opettajiimme olivat hyvin vuorovaikutteiset. Professorimme Veikko Rantala (s. 1933) suhtautui aina myötämielisesti ehdotuksiimme ja toiveisiimme. Silloin kun filosofian ainelaitos sijaitsi Varastokadun kiinteistön ylimmässä kerroksessa, saimme Veksiltä oman avaimen voidaksemme käyttää oppiaineen tiloja – ja valokopiokonetta! – milloin vain halusimme. Ja mehän käytimme – toisinaan myöhäiseen iltaan saakka! Rantala oli suurisieluinen ihminen, joka ei lainkaan kadehtinut Varton suosiota, vaan piti sitä koko oppiaineen kannalta hyvänä asiana. Merkittävässä roolissa oli myös filosofian assistentti (vuodesta 1990) Timo Klemola (s. 1955?). Hänkin oli Varton oppilas, mutta toisaalta tämä itäisten ajatteluperinteiden tuntija ja tietoisuustaitojen taitaja välitti Vartolle ja meille muille oppia, jota emme länsimaisesta filosofiasta voineet saada.

Keskeisistä opettajistamme viimeisenä mutta itselleni ensimmäisenä nostan esille jo viestinsä välityksellä näyttäytyneen Lauri Mehtosen (s. 1945). Hänen luentonsa ja ”työseminaarinsa” olivat hyvin vaativia mutta juuri sellaisina palkitsevia. Hän oli varsin toisenlainen opettaja kuin Varto. Siinä missä Varto teki voimakkaita yleistyksiä ja esitti kärkeviä tulkintoja, Mehtonen puolestaan oli hyvin tarkka vivahteissa ja yksityiskohdissa. Mistään pedanttisesta pilkun viilaamisesta ei suinkaan ollut kysymys vaan siitä, että vain huolellinen lähiluku voi avata filosofisen tekstin monet tulkintamahdollisuudet. Hän on tarkkanäköisin filosofi, johon olen saanut henkilökohtaisesti tutustua. Mehtonen oli pitkään tamperelaisen filosofian kantava ja yhdistävä voima, sillä hän vaikutti ainelaitoksellamme lähes neljäkymmentä vuotta, vuoteen 2010 saakka. Hänenkin suhtautumisensa meihin opiskelijoihin oli aina myönteinen ja rohkaiseva.

Jos jokin yhdisti Mehtosta ja Vartoa, se oli näkemys filosofiasta jokapäiväisessä elämässä merkittävänä asiana, eikä vain akateemisena filosofiantutkimuksena. Kumpikin heistä on ajattelijoiden eliittiä, mutta ei lainkaan elitisti. Heiltä myös opimme, mitä on filosofinen runsaskätisyys.

Keväällä 1990 me aatoslaiset järjestimme Tampereella ensimmäisen valtakunnallisen Filosofian opiskelijaseminaarin. Sen esitelmät julkaistiin FITTY-julkaisusarjassa (osa VIII). Tämän jälkeen pidimme kolme muutakin opiskelijaseminaaria. Juuri omien tekstien julkaiseminen ja teosten toimittaminen oli hyvin rohkaisevaa. Sillä, että näimme kirjoituksiamme painettuna ja osallistuimme julkaisutoimintaan, oli hyvin kauaskantoiset seuraukset. Niistä omaa luokkaansa on Filosofinen aikakauslehti niin & näin. Tuskin olisimme rohkaistuneet perustamaan lehteämme keväällä 1993 – siis tasan 30 vuotta sitten – ellemme olisi saaneet niin monipuolista oppia ja kannustusta opettajiltamme. Lehden perustamista edesauttoi sekin, että meillä oli valmiina oma yhdistys, Suomen fenomenologinen instituutti (sittemmin Eurooppalaisen filosofian seura). Toisin kuin Varto ja muutama muukin olisi halunnut, emme perustaneet lehteämme minkään tietyn filosofisen suuntauksen äänenkannattajaksi, vaan ”filosofian basaariksi”, joka tuo monipuolisesti esille kaikenlaisia filosofisia suuntauksia. Pyrimme siihen, että lehden lukijoissa olisi paljon niin sanottuja ”valistuneita maallikkoja”, kuten heti ensimmäisen numeron (1/1994) pääkirjoituksessa esitin.

Lehden toimitusneuvostoon kuului ikäpolvemme filosofeja lähes kaikilta maan filosofian laitoksilta. Kukin meistä voi itse arvioida, nyt 115 numeron ja yli 12.000 painosivun jälkeen, miten moniäänisyyden pyrkimyksissä on onnistuttu. Vailla vakinaista virkaa ollut Varto joutui jättämään Tampereen yliopiston lopullisesti kevätlukukauden 1993 päätyttyä. Tämä merkitsi ainelaitoksen puitteissa tapahtuneen julkaisutoiminnan taantumista. Siksikin oli oikea aika perustaa kaikista instituutioista vapaa ja riippumaton filosofinen aikakauslehti.

Sitä en pysty arvioimaan, miten ja missä määrin nyt kuvaamieni aikojen ”aatoslaisuus” tai ylipäänsä tuolloinen tamperelaisen filosofian Geist on välittynyt Tampereen yliopiston filosofian myöhempiin aikoihin. Varton lisäksi moni muukin keskeishenkilö siirtyi muille tieteenaloille tai kokonaan muualle. Oman aikani aatoslaisista monet ovat kuitenkin kirjoittaneet väitöskirjansa filosofisesta aiheesta tai näkökulmasta, mutta muihin oppiaineisiin, ja löytäneet paikkansa muista tiedekunnista ja elämänpiireistä.

Se, että me olemme täällä yhdessä koolla juhlimassa 50-vuotiasta Aatosta, kertoo kuitenkin siitä, että välillämme on yhteys ja voimme sitä tänään juhlassamme vahvistaa, kuten Mehtonen tervehdyksessään sanoo. Ainakin meille kaikille aatoslaisille on yhteistä se, että olemme saaneet tai saamme viettää akateemisen nuoruutemme parhaimmat vuodet tamperelaisessa filosofiassa ja sen ainejärjestö Aatoksessa.

                                                                        Iloitkaamme siitä!