Taiteilijaelämää alla ja yllä realismin
Raimo Viitalan elämäntyönäyttelyn avajaisissa Jaatsilla Sastamalassa 10.6. 2021
Hyvät ystävät!
Uusi tuttavuus
En ehtinyt henkilökohtaisesti tutustua taitelija Raimo Viitalaan. Toki hänen nimensä, kirjoituksensa Tyrvään Sanomissa ja persoonallinen figuurinsa olivat minullekin jollakin tapaa tuttuja jo lapsuudesta. Mutta hänen näyttelyissään en ole käynyt, en myöskään muistonäyttelyssä täällä Jaatsilla vuonna 1992 – elelin silloin Tampereella. Olenkin nyt ensi kertaa Raimo Viitalan näyttelyssä. Eräät hänen paikkakuntamme julkisissa tiloissa olevat työt olivat kuitenkin jo lapsena pistäneet silmääni. Erityisesti mieleeni on jäänyt terveyskeskuksen odotustilassa kai edelleenkin oleva vihreäsävyinen öljyvärimaalaus kirurgeista työssään. Samoin olin nähnyt Viitalan maalaamia muotokuvia eräiden tuttavaperheiden kodeissa.
Puhettani varten olen tutkaillut kuvia hänen töistään ja lukenut hänen taide- ja kirja-arvostelujaan ja muita kirjoituksiaan. Viitalahan kirjoitti lähes 1500 artikkelia eli monen kirjan verran. Millaisen ihmisen, taiteilijan ja kirjoittajan kohtasin? Jätän tähän kysymykseen vastaamisen esitykseni loppuosaan, jossa luonnehdin häntä eräiden hänen lehtikirjoitustensa valossa. Tätä ennen yleisemmin taiteesta ja taitelijaelämästä (pikkukaupungin) realismin alla ja yllä. Viitalahan on tapana määritellä surrealistiksi, siis realismin tuolle puolen (”ylle” tai tavallaan myös ”alle”, alitajuntaan) kurottavan taidesuunnan edustajaksi. Huomautus: Seuraavassa en kuitenkaan tarkoita surrealismilla vain tätä taidesuuntaa, kuten tulette huomaamaan, enkä taitelijalla vain kuvataitelijaa, vaan jokaista sellaista luovan työn tekijää, jota ei voi korvata toisella tekijällä. Taiteilija ei ole työntekijä, vaan hänen ainutkertaisen luomistyönsä tulokset ovat nekin ainutkertaisia teoksia: maalauksia, veistoksia, sävellyksiä, runoja, romaaneita, tietokirjoja.
(Kirjailijasta kuvataitelijan yleensä erottaa myös se, että taitelijan työtä ei voi ainakaan rajattomasti kopioida toisin kuin kirjaa.)
Valaistakseni edellä sanomaani, esitän seuraavassa kolme teesiä taideteoksesta, taiteesta ja ylipäänsä luovasta työstä.
Kolme teesiä taiteesta
1. TEESI: Taideteos on arvoton. Kuten sanoin, taideteos on usein ainutkertainen luomus, kuten vaikkapa öljyvärityö tai veistos. Tällaisella uniikilla työllä, jonka vain tietty ihmisyksilö (taiteilija) voi luoda, ei ole arvoa, se on ”arvoton”, kun taas hyödykkeellä, kuten painetulla kirjalla, tiskiharjalla tai taksikyydillä on arvo, johon sen markkinahinta perustuu, vaikkakin monimutkaisen ja suhdanteisiin liittyvän hintamekanismin välittämänä. Toki Raimo Viitalan tauluillakin on hintansa, mutta näillä hinnoilla ei ole mitään tekemistä teoksen tuotantokustannusten kanssa. Myös teoksen ”esteettinen arvo” on hyvin tulkinnanvarainen asia. Uniikin taideteoksen hinta – kun työ ensi kertaa tulee myyntiin tai kun se on myöhemmin kaupan – perustuukin kaikkea muuta kuin johonkin yleisesti kuvattavissa olevaan objektiiviseen arvoon. Taideteoksen hinta ja myös esteettinen arvo perustuu paikallisessa, valtakunnallisessa tai peräti kansainvälisessä taidekulttuurissa (taidemarkkinoilla) syntyneisiin muuttuviin käsityksiin, mielipiteisiin, kuvitelmiin kunkin taiteilijan teosten ”arvosta” ja hintatasosta. Taidemarkkinat eivät ole tavaramarkkinat, luova työ ei ole tuotantoa, taideteoksen arvo ei ole taloudellinen arvo.
On paljon eri tavoin erinomaisia taideteoksia, mutta joista vain osalla on korkea hinta. Ne, joilla on, ei ole sitä jonkin luonnollisen ja välttämättömän syyn johdosta. Hyvin usein taideteoksen hinta ei riitä peittämään edes teoksen välittömiä tuotantokustannuksia (työtunnit, materiaalit ja muut kustannukset). Ettei taide lyö leiville, eikä sillä pääse tuntipalkoille, on kova realiteetti. Pikkukaupungin taitelijan elämässä se on varsin kova realiteetti, jonka alla hän elää päivästä ja vuodesta toiseen. Apurahat, muut työt (kuten opettaminen ja lehtiin kirjoittaminen) tai puolison palkkatyö tai muu ansiotulo voivat tuoda helpotusta tähän arvottomien taideteosten luomisen tuskaan – ja tuskaa puolison ja perheen elämään. (Taiteilija ei ole tavaroita tai palveluita myyvä kauppias, eikä niitä valmistava palkkatyöntekijä. Jälkimmäisten työt voi aina hoitaa joku toinenkin, taiteilija ei ole korvattavissa toisella taiteilijalla.)
2. TEESI: Taitelija on vallaton. Realismia on se, että taloudellinen, poliittinen ja hallinnollinen valta on muiden kuin taiteilijoiden käsissä. Niiden suhteen taiteilija on altavastaaja. Taiteilijat eivät määrää jokapäiväisen elämän kulkua. Taiteilija on vailla valtaa, vallaton. Toisaalta hän elää vallan alla – elämän realiteettien vallan alla. Hän elää niiden ihmisten hyvästä tahdosta, jotka jostakin syystä – eivät välttämättä totuuden, hyvyyden ja kauneuden tähden – antavat taiteilijalle taloudellisen tukensa ostamalla hänen teoksiaan tai tekemällä myönteisiä apurahapäätöksiä. Taitelijat saavat pikkuriikkiset rippeet niistä varoista ja voitoista, jotka syntyvät töiden ja tavaroiden mammuttimarkkinoilla.
Mutta taitelija on vallaton myös sanan toisessa merkityksessä. Siinä merkityksessä, että hän pyrkii vapautumaan realismin vallan alta ja hetkeksi tuomaan vapauttavan juonteen realismin hallitsemaan elämäämme, vapauttamaan meidät edes hetkeksi. Jos taiteilija itse yrittää muuttua realistiksi eli kauppiaaksi tai palkkatyöntekijäksi, hän ei enää ole arvoton ja vallaton taiteilija, eikä taiteilija ollenkaan. Taitelijan täytyy olla vallaton siksi, että hän voisi päästä realismin ”ylle”, tuolle puolen” eli surrealistiseen todellisuuteen. Siellä ovat taiteen alkuvoimaiset lähtökohdat. Realistista taidetta tai taiteilijaa ei ole olemassakaan. Realistinen taide on kuin nelisivuinen kolmio, oksimoron, mahdoton kuvitelma. Sen sijaan on olemassa realistisia tuotteita ja hyödykkeitä, kuten oksasaksia, muurahaismyrkkyä, lyijykyniä, autoja ja parfyymejä. Kaupat, tehtaat, IT- ja fysioterapiapalvelut sekä opettajan, trukkikuskin, kauppiaan tai poliitikon hommat ovat realismia siksi, että ne ovat osa taloudellisen ja poliittisen vallan realiteettien maailmaa ja toimivat sen arkisten lainalaisuuksien mukaan. Taitelijan puolestaan on oltava vapaa realismin vallasta luodakseen taideteoksia tai taidetta tuotteisiin ja muihin hyödykkeisiin, kuten esimerkiksi muotoilija, puutarhuri tai opettaja voi taiteilijana tehdä.
Taitelijan tilanne on ristiriitainen, paradoksaalinen, hermoja raastava, sillä lihaa ja verta olevana satunnaisena ihmisyksilönä hän elää aina myös ”realismin alla”, sen lainalaisuuksien vallan alla. Hän myös tietää, että realismi on realismia siksi, ettei siitä voi koskaan vapautua täydellisesti – hyvä jos edes hetkeksi. Mutta ollakseen ainutkertainen taitelija, hän ei voi olla vain realismin maailman satunnainen yksilö muiden joukossa. Hänen on oltava vallaton, voitettava realismi, nähtävä toisin ja katsottava toisaalle, siis tehtävä ”surrealistisia” töitä tai tuotava surrealismi työhönsä. Jos taitelija ei ole tässä mielessä vallaton, ei hän enää ole taiteilija kuin ehkä tituleeraukseltaan. Taiteilijaksi täytyykin ryhtyä uudelleen joka päivä.
Myös siksi taitelijan elämä on ristiriitojen repimää, että taide on yhtä aikaa arvostettua ja pelättyä. Sitä arvostetaan rahassa ja sopuisana osana realistista elämää, mutta surrealistisena se on häiritsevää, hämmentävää, jopa pelottavaa tai toisaalta riemastuttavaa, sillä sellaisena se kyseenalaistaa ihmisten ja asioiden realistisen järjestyksen.
3. TEESI: Taiteessa realismi on surrealismia. Voidakseen päästä realismin ylle tai tuolle puolen – tai vallanalaisuuden alle, sen perustoihin – taiteilijan on siis oltava surrealisti. Mitä on realismin ”yllä” tai ”tuolla puolen”? Ihmiselämän ydintekijät ja -mekanismit, joihin myös realistinen elämä perustuu, mutta jotka realistinen elämä peittää tai peräti torjuu kuin ihmisyksilö liian vaativat halunsa, toiveensa, pelkonsa, tunteensa, fantasiansa. Yleensä torjuntaan ei sisälly suurta dramatiikkaa, vaan kysymys on vain jokapäiväisestä realistisesta elämänmenosta elämän realiteettien keskellä. Se ei sujuisi ilman torjuntaa, ilman realistista ideologiaa.
”Raimo Viitala – surrealisti näkijä” on edesmenneen ystäväni, taiteilija Heikki Mäkisen otsikko hänen kirjoituksessaan Viitalan muistonäyttelystä (TyS 30.4. 1992). Surrealisti, siis taitelija tarkoittamassani laajassa merkityksessä, eikä vain tietyn taidesuunnan edustajana, näkee, on Heikinkin mukaan näkijä. Surrealisti näkee realismin tuolle puolen siksi, että hän on vallaton taiteilija. Realistina ihminen on sokea myös omalle itselleen, oma sokea pisteensä. Kun pian katsomme Viitalan taideteoksia, niin voimme nähdä niissä – emme vain tyylisuuntia tai hintalappuja – vaan sekä realismin pinnan alle että oman itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Viitalan työt ovat ikkunoita ja peilejä, oman kuvajaisemme surrealistista todellisuutta vasten peilaavia ikkunoita. Niissä ja niiden kautta myös me kauppiaat, sorvarit, sairaanhoitajat, opettajat ym. realistit voimme nähdä surrealistiseen todellisuuteen, siis nähdä myös itsemme ja itseemme.
Toinen asia on maltammeko nähdä, haluammeko nähdä tai mitä johtopäätöksiä teemme näkemästämme vai mullistaako näkemämme peräti koko elämämme. ”Raimon taide ei avaudu hetkessä mutta palkitsee katsojansa”, kiteyttää Heikki – ja sitten päättää kirjoituksensa itse Viitalan sanoihin:
Taide on korkeinta yksilöllisyyttä, se laulaa sopraanossa vapaan ihmisen ylistyshymniä. Miksi taiteella pitäisi olla kaavat?
Rohkenen lisätä, Viitalasta innoittuneena: Vapaa ihminen on vapaa tai paremminkin pyrkii vapautumaan myös omasta itsestään, vapautumaan yliminänsä vallan alta. Tässä vain surrealistinen taide voi auttaa häntä.
Raimo Viitala kirjoitustensa valossa
Nyt esitykseni loppuosassa nostan esille muutaman sellaisen passuksen Viitalan kirjoituksista, jotka erityisesti kiinnittivät huomiotani ja innostivat minua.
Mainosala alkoi tympäistä, koska koin siinä riistäväni enkä suinkaan palvelevani ihmistä, Viitala toteaa Satakunnan Kansan 50-vuotishaastattelussaan vuonna 1982, kun hän perustelee ryhtymistään ammattitaiteilijaksi. ”Palvella” on tässä erityisen mielenkiitoisella tavalla tämän surrealistimme taitelijaelämää kuvaava sana. Hän todellakin oli paikkakuntamme ihmisten palvelija – ei nöyrä lakeija, vaan altis auttajamme kuin filosofi viisauden kätilönä Sokrateella. Viitalan mukaan taideteoksenkin paras paikka oli ihmisten keskellä, kaiken kansan nähtävillä. Näyttely, ei peittely.
Viitala ei ole kirjoituksissaan ylimielinen, kun hän puhuu taiteesta tavalliselle lehden lukijalle tai muulle kuulijalle. Hän ei tuomitse niitä, joita taide ei kiinnosta tai jotka eivät katso mitään siitä ymmärtävänsä. Syy ei ollut satunnaisen yksilön, vaan todellisuuden, joka pinnallisessa materialismissaan, rationalistisessa koulutusvimmassaan ja muussa realismissaan tekee herkistä ja ennakkoluulottomista lapsista ennakkoluuloisia turtia aikuisia. Artikkelissaan ”Lapsi on toivottu näyttelyvieras” (1990) Viitala kirjoittaa:
Useat vanhemmat eivät uskalla tuoda pienokaisiaan taidenäyttelyihin, koska he pelkäävät heidän tuottavan häiriötä. Pelko on aiheeton. Heidän iloinen naurunsa päinvastoin piristää näyttelyitä. Toisaalta varsin pienilläkin lapsilla on aikuisen tasolle kehittynyt väritaju. Tästä syystä he usein ymmärtävät vanhempiaan paremmin varsinkin abstrakteja taidesuuntauksia. Tämä johtunee heidän ennakkoluulottomasta asenteestaan. [Obs! Ei ole objektiivista arvoa.]
Viitalan taidekritiikki on hienovaraista valistus- ja sivistystyötä. Hän ehdottaa lukijalleen, josko tämä ottaisi taiteen mukaan elämäänsä. Arvioidensa kohteina olevista taiteilijasta hän nostaa esille myönteiset puolet. Ei siksi, etteikö näkisi puutteita, tai vain kollegiaalisista syistä, vaan siksi, että hän ymmärsi taiteen kokonaismerkityksen inhimillisen elämän kannalta. Mikäli mitään myönteistä sanottavaa ei ole, arvostelija vaietkoon, oli Viitalan periaate. Hänen itsensä ei juuri tarvinnut vaieta, sillä hänellä oli riittävästi viisautta ymmärtää, että huonompikin taitelija on vaalimisen arvoinen taitelija, joka omalla rajoittuneella tavallaan kurkottaa realismin tuolle puolen, on hänkin surrealisti.
Eräässä taidekritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessaan Viitala kiteyttää oman arvostelijan periaatteensa seuraavasti:
Arvostelija ei saa asettua arvosteltavan eikä yleisön yläpuolelle. Hän vain antaa asiantuntemuksensa yleiseen käyttöön, välittää taustatietoja ja vaikutteita, jotka auttavat yleisöä ymmärtämään paremmin kyseistä taideteosta. Kukin kuuntelija, katselija, lukija lopulta itse päättää minkä arvon hän kyseiselle taideteokselle antaa.
Viitalan mielenlaatu olikin pohjimmiltaan varsin demokraattinen, vaikka hänen kirjoituksistaan ja maalauksistaan saattaakin saada toisenlaisen ensivaikutelman. Hän on demokraattinen surrealisti, joka ymmärtää (toisin kuin André Breton), ettei ihmisten realismia tule paheksua, vaan lempeästi lähestyä – myös sitä omassa itsessään nähden ja ymmärtäen. Voimmekin sanoa, että Viitalan Tyrvään Sanomissa harjoittama kriitikon tehtävä oli kunnallista demokratiaa parhaasta päästä! (Unohtamatta hänen taiteensa ja kirjoitustensa vaikutusta laajemminkin maailmassa. Ei Viitala ole vain meidän vammalalais-sastamalalaisten surrealisti.)
Viitala ei ollut myöskään pessimisti, vaan valoisasti ja ennakkoluulottomasti taiteen mahdollisuudet nähnyt visionääri, kuten Heikki Mäkinen edellä esitti. Pikkupaikkakunnan realismi ei lamaannuttanut ja katkeroittanut häntä (ei ainakaan kirjoitustansa valossa nähtynä) vaan tarjosi tilaisuuden vaikuttaa. Hänen viimeisissä kirjoituksissaankin on valoisa sävy, kuten tuo lapset taidenäyttelyssä -kirjoitus (vuodelta 1990) osoittaa. Tyrvään Sanomissa Viitalaa itseään ymmärrettiin poikkeuksellisen hyvin – kiitos ennen muuta sen päätoimittajan Antti Prusin. Saatuaan vuonna 1978 Maecenas-killan mitalin ansioistaan taiteen edistämiseksi Viitala toteaa:
Tyrvään Sanomissa katsottiin jo varhaisessa vaiheessa olevan mahdollisuuksia kehittää aktiivista kuvataidekirjoittelua. Ennakkoluuloton lehden asenne näkyy sen suosion kasvuna. Sinä aikana, jolloin olen lehteen kirjoittanut, on levikki noussut lähes kaksinkertaiseksi, sivumäärien kasvu ollut vieläkin suurempaa. Eri merkityksensä on myös varmaan ollut lehden levikin kasvussa myös kulttuurista ja eri taiteen alueista kirjoittavien artikkeleilla ja arvosteluilla.
Viitala myöntää, että osansa myönteisessä kehityksessä on ollut poikkeuksellisen rikkaalla paikallisella maaperällä, ”josta on lähtöisin usea eri taiteisiin ja kulttuuriin merkittävästi vaikuttanut tekijä”. Tyrvään Sanomissa Viitala ja Prusi osasivat vaalia tätä maaperää, eivätkä vain ”turvautuneet talousihmisiin, jotka ennakkoluuloineen alkavat karsia näennäisesti kannattamattomia kuluja”. Sen sijaan ”tärkeintä on, että lehti toimii oman piirinsä kulttuurielämän keskuksena ja yhdistäjänä”. Viitala ja Prusi näkivät, että taide ja kulttuuri kyllä tuovat lehdelle tilaajia, ja juuri ne voivat tuoda, kunhan jutut tehdään huolella ja taiten. Viitala, jos joku tämän taidon hallitsi siinä missä taiteenteonkin.
* * *
Olen kiitollinen, että sain kutsun tulla puhumaan nyt avautuvaan Raimo Viitalan elämäntyönäyttelyyn, jossa esillä olevia teoksia tyttärensä Marje Viitalan työt omalla tavallaan silloittavat 2020-luvun todellisuuteemme. Ennen muuta olen kiitollinen siitä, että lopultakin sain tilaisuuden tutustua Viitalan elämäntyöhön, surrealistisen taitelijamme elämään alla ja yllä pikkukaupunkimme realismin. Vaalikaamme me paikallista surrealistista taide-elämää, paitsi Raimo Viitalan ja muiden menneiden taiteilijoiden muistossa, myös ja ennen kaikkea omassa ja yhteisessä elämässämme!
Kiito